Laitanpa vähän kertomusta VITUN legendaarisesta Tukholman reissusta.

Mulla oli himpun ristiriitaiset tuntemukset Tukholmaan lähtiessä. Viimeiset 4 avainharjoitusta oli mennyt suhteellisen nappiin. Kummiskin Lappeenrannan kisassa tuli keskeytys totaalisen kulkemattomuuden takia. Kulkemattomuutta ihmeteltiin kovin, mut luulimme löytäneemme ratkaisun, ku illalla meni vatsa kuralle ja arvelimme sen aihettaneen sen totaalisen voimattomuuden. Vammalan SM maastoissa kulku oli lähes OK, mut ei kummiskaan mitään loistavaa (kuten ei mulla koskaan). Noin viikkoa ennen Tukholmaa tein 12 km reipasta ja se kulki todella keveellä tunteella 3.21min/km vauhtia. Odotukset olivat suht kohdallaan kisaa ajatellen. Viimeinen viikko kevenneltiin normaalisti(kuin aina ennenkin onnistuneita tai epäonnistuneita maratoneja).

Tukholmaan lähdettiin laivalla ja mulla oli vatsa aivan SAATANAN kipeenä viimeisinä päivinä. Sinänsä tää ei ole mulle mitään uutta, olenhan vetänyt treeneissä/kisoissa tuhansia kilometrejä vatsa kipuillen. Sehän on vain kipua ja sen kanssa tulen jotenkuten toimeen.

Kisapäivän aamuna vatsa vähän helpotti ja kaikki tuntui olevan suht OK. Kaikki normaalit systeemit tein ja uskoin VAKAASTI suht hyvään suoritukseen. Minimitavoite oli ennätys, suuresti vielä en olisi ollut tyytyväinen 2.30 alitukseen, eli lopullinen tavoite oli vieläkin kovempi, siis alkuperäisissä suunnitelmissa. Kuuma keli kummiskin muutti hieman tyytymättömyys asteikkoa.

Ennen starttia kävin verryttelemässä keveesti, ja olo ei ollut kovin häävi. Jotenkin tunne oli voimaton, mut en huolestunut siitä suuremmin. Joskus sellaista on ollut ennenkin, silti juoksu on ruvennut kulkemaan ihan hyvin.

Startti tapahtuu ja vedin ekan tonnin 3.30, eikä olo ole YHTÄÄN normaali. Aivan SAATANAN väsynyttä puurtoa, enkä käsitä mikä on vikana. Aivan samallainen tunne oli myös Lappeenrannassa aikaisemmin. Noin 6 km:n kohdalla valmentaja tarjoo juomapullosta urheilujuomaa ja huikkaan ettei kulje yhtään. Tunne on kuin suolla olisin juossut, rintaa/kurkkua puristi ja jalat tuntui lyijyltä. 16 km kohdalla oli pakko heittäytyä Patemaisesti jalkakäytävälle pötköttämään. Sen verran VITUTTI olo, jotta arvelin vielä yrittää painaa eteenpäin. Lähdin latomaan tosi hissukseen jotain 3.50 vauhtia eikä tunne parane, ennemminkin vain huononee. Päässä kävi huippaamaan ja silmissä sumentaa jossain 17-18 km kohdilla, sekä pikanttina lisänä myös ruhoa palelsi. N.19 km kohdalla valmentaja koppasi mut varikolle. Olin kuulemma kananlihalla ja ihan kalpea. Makasin siinä tovin heikolla hapella. Siinä vissiin otettiin vähän sykettä makuultaan ja pumppu hakkasi n.175 lyöntiä minuutissa. Meikä oli niin pihalla etten oikeen muista ihan tarkaan, no tähän kummiskin välikommettina:VITTU. Eli normitilassa mun pitäsi juosta n 3.07-3.15 vauhtia että saan sykkeet noin korkeelle.

Lampsimme urheilukentälle hakee mun kamat ja sillon mua VITUTTI, sekä vähän oli pala kurkussakin, sen voin myöntää PERKELE. Makasin kentällä suhteellisen paskoissa fiilareissa ja syke nakutti vielä tunnin juoksun lopettamisen jälkeen 140 pinnoissa, eli pitäsi mättää himpun alle 4 minuutin kilometrejä. Spegulointia käytiin kovasti, eikä oikeen keksitty mitään ratkaisua epäonnistumiseen.

Paluumatka meni meikältä totaalisen nollaamisen kannalta, enkä siitä jaksa tilittää enempää...

Kotiinpaluu ei ollut mikään ratkiriemukas. Makasin sängyssä pari päivää, eikä oikeen huvittanut tehdä mitään. Ainut asia mitä tein(urheiluun liittyvää) tai muutenkaan oli puhelinpalaverit valmentajan kanssa. Nämä palaverit olivat puhtaasti menneen harjoittelun analysoitia ja näitä käytiin erittäin monta tuntia. Yritettiin kovin keksiä syytä tähän wateloohon...

Seuraavalla viikolla kävin lääkärissä tarkistuttamassa veriarvot yms, mitään erikoista ei niistä löytynyt. Jossain vaiheessa tajusin, että mulla oli syksyllä/talvella rytmihäiriöitä treeneissä ja niitä oli ollut myös joskus nuorempana. Mie en niitä ole havainnoinnut suuremmin aikaisemmin, koska en ole käyttänyt sykemittaria, kuin joskus vuosina 94-97 ja nyt viime syksystä alkaen uudestaan. Onhan mulla väliin ollut treeneissä PASKAA oloa, mut olen pistänyt ne närästyksen ja yleisen VITUTUKSEN piikkiin. Rupesin kelaamaan, jotta mikä mulla laukaisee ton rytmin sekoittajan päälle. Kunnes yhdella lenkillä hokasin kengännauhoja sitoessa, ja siitä ylös pompatessa, että taas heitti rytmit sekasi.

Rupesin kelaamaan kisaan valmistautumista ja ainahan mie kirraan nauhat verryttelyn jälkeen, käyn paskalla tai teen muuta kyykistelyä....joten siinä taisi olla ratkaisu näihin ongelmiin. Tämä varmistui toissa viikolla, ku kävin tempasemassa sen EKG-rasitustestin...

Tässä opettavainen kertomus Tukholmasta. Nyt olen päässyt henkisesti jo asian ylitse, eikä siitä reissusta ole kuin VITTUMAINEN muisto mun päässä.

Valmentajan kanssa teimme tulevaisuutta varten entistä kovemman suunnitelman. Sen onnistuminen vaatii  raaempaa harjoittelua ja asteen verran enemmän omistautumista tälle harrastukselle. Ja olen kyllä valmis siihen, eli mie en SAATANA anna periksi, vaikka mun ruho välistä meinaa antaakkin. Ainahan löytyy joku Rauli-RutunVinkku, joka on astetta verran muita fiksumpi, joten pystyy arvostelemaan tai puhumaan PASKAA(varsinkin selän takana). Mua ei sellaiset haittaa VITUN vertaa, sillä mie TIEDÄN mitä teen, ja mulla on 100% luotto meidän valmennus-systeemiin. Onhan sinänsä tämä jo pienimuotoinen ihme, että tällä ruholla hölkätään näinkin lujaa SAATANA(juoksemisestahan ei voida vielä puhua).

Tää kirjoitus on todellakin vain karkeaa mättöä, enkä käy tätä enää muokkamaan tai oikolukemaan. Sikälimikäli joku PERKELEEN kusipää ei tajua mitä yritin kirjoittaa/sanoa, niin sitten voi tulla kysyy multa suoraan, tai vaikka soittaa...enempää en aio käyttää aikaani tän retken muuttamiseen tekstimuotoon VITTU.