Muistanpa kuinka vuonna 1992 kurkkua kuivasi, jännitys nousi sfääreihin, kun koulussa piti juosta coopperin testi. Muutenhan siinä ei mitään olisi ollut, mut ei mitenkään pystynyt käsittämään, kuinka voisin jaksaa juosta koko 12 min ajan. Tää testihän suoritettiin legendaarisella Enon 360m kivituhka radalla.

Oli sovittu muutaman kaverin kanssa, että mennään porukalla kuten kukakin jaksaa. Tietty mitkään sopimukset enää pitäneet, kun kavereille iski armoton kilpailuvietti. Miehän en mitenkään pystynyt riippumaan heidän peesissä lyhyttä tovia pitempään. Vatsaa väänti, oksennus nousi kurkkuun sekä jalat oli vetelinä hapoista.

Pakko huilata välistä ja kävelläkkin, eihän tää VITTU oo immeisten hommaa SAATANA -muistan kelanneeni. Kello armahtaa tasan 12 minsan jälkeen, ja oon saanut hamuttua kokoon 2200m. Miehän oon aivan PASKA!! Onneksi joukkoon mahtui pari vieläkin paskempaa, etten nyt ihan totaali maanrakoon vajoa SAATANA, vaikkakin melkoisen syvälle kummiskin.

VITUTUS on riipinyt mun habitukseen syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Miten mun 170/78 ruhoni voi olla näin SURKEA?! Oliskohan tää kaikki mun massiivisten LIHASTEN (suom. huom. laardien) syytä, ja pitäsikö asialle MUKA tehdä jotain?!

Pari viikkoo pyörin VITUTUKSESTA soikeena, enkä oikeen ymmärrä asialle mitään käydä tekemään. Kunnes yllättäen isosisko pyytä mua lenkille kaveriksi. "No PERKELE, lähetään vaan" :vastaan. Sisko on tietty juossut vaikka kuinka paljon, ja on paremmassa kunnossa.

Vedetään hänelle hissukseen muutaman km lenkkiä, mullehan se on maksimi ahdistusta heti 500m jälkeen. Tunsin jo kanttaus kunnon olevan käsillä noin 1 km jälkeen, mut luonne ei PERKELE anna periksi. Miehän en SAATANA akoille häviä, ainakaan sukulais ämmille -manaan mielessäni.

1,5km:n jälkeen käännytään takas kotiin päin, ja olisin tarvinnut vähintään yhden parin keuhkoja lisää, sekä pari kokoo isomman sydämen. Väkisin roikun kannassa, ja loppua kohden sisko rupee kiihdyttää vauhtia, haluu nimittäin ottaa pikkuveljeltä luulot pois. SAATANA mun silmille ei hypitä. Tajunnan rajamailla lisään itekkin pökköä pesään, ja "keveesti" vedän loppukiri voiton ennen maaliksi sovittua kaivonkantta. Nurmelle tuskissa kiemurtelemaan, "tää on ihan PERSEESTÄ" :voi tarkkakorvainen kuulla mun ähisevän.

Siskolta saan kummiskin tunnustusta sitkeydestä, ja kyllähän 12 vuotta vanhemman sisaren "voittaminen" tuntui kivalta, varsinkin ku saa vielä oikein kunniamaininnan siitä (vielä tänä syksynäkin muisti mainita asiasta=).

Seuraavana päivänä ei pysty kunnolla kävelemään, ja rappujen alas tuleminen on lähes mahdotonta. Pari päivää kidun kipeitä paikkoja, ja iltana muutamana sisko on taas vailla lenkkiseuraa. Mullehan se tuntuu taas passaavan, ku edellisen lenkin tuska on vain VITTUMAINEN muisto.

Taas hölkytellään ja samalla kaavalla edetään muutenkin, ainoana poikkeuksena on, etten seuraavana päivänä tunne jalkojani lähellekkään niin kipeiksi. HELVETTI, siis seuraavana iltana lenkille uudestaan. Siitähän homma lähti liikenteeseen.

Matkat kasvoivat hyvin nopeasti 3km:sta-16km:iin ja vauhti oli monesti kuntoon nähden melkoisen kova. Melkein joka lenkin jälkeen makasin eteisessä 5 min, ennen kuin sain kengät pois jaloista. Äiti muisti marmattaa: "pitääkö se aina juosta itsensä henkihieveriin?" PERKELE älä ala taas, tietysti pitää SAATANA -taisi olla mun vakkari vastaus typeriin kysymyksiin.

Melkein joka lenkillä taisin päättää, etten enää koskaan juokse, koska on se niin VITTUMAISTA kipua, mut niin vain seuraavana päivänä löysin itseni uudestaan samalta tieltä takomasta. Monesti näillä lenkeillä mietiskelin, että kuinka joku voi IKINÄ juosta coopperissa 3k -siis aivan mahdotonta...

Muutaman, ehkä noin 5kk päästä olin saanut palautetta uudistuneesta ulkonäöstäni, ja tohkeissani hyppäsin vaa'alle. PERKELE paino oli 66,8kg (muistan tän koko elämäni). Ihmettelin miten noi läskit rupesi tolleen sulamaan?! Tulin siihen tulokseet, että tää lenkkeilyhän on melkoisen mukavaa hommaa, varsinkin ku vastakkainen sukupuolikin antaa arvoa mun uudelle sporttiselle ulkomuodolle. Sehän ei yhtään lenkkeily intoa vähentänyt, joten tiestö rupesi kutsumaan mua -kuin hunaja talviunille suunnitelevaa karhua.

-Payback, tilinteon hetki 1994 toukokuu-
Nyt katsotaan kuinka se kivituhka taas lopun viimein pöllyää. Ei sovittu kavereiden kanssa, että mennään porukalla, enkä olisi varmasti kenenkään mukana suostunut kävelemään, vaikka olisi maksettu. On nimittäin tarkoitus JUOSTA, ja tarkoitus raastaa se SAATANAN 3000m -nyt tai ei koskaan.


Lähden ravaamaan kovaa; kierrosaikoja en luonnollisesti muista, mut taisin olla parin kiekan jälkeen noin 3400m vauhdissa. Opettaja ja pari sairaana olevaa kaveria huutaavat jotain hullusta vauhdinjaosta yms. Mie taon rataa kuinka vaan parhaaksi jaksan, ja TUSKAISAN 12min jälkeen ruvetaan ynnäilemään tuskaisia metrejä. Kasaan sain vähän auki 3200m. Olen tyytyväinen itseeni; se oli omasta mielestä kelpo suoritus. Varsinkin ku kaverit ja jokainen muukin nillikusipää oli hävinnyt mulle...

Seuraava kesä meneekin jo paria lenkkiä päivässä vääntäessä, ja kilometrejä tulee helposti viikkoon 120-180.

Jatkanpa tästä vaikka huomenissa.

Eilen a8kev pä 3+8+10+2 i8pal, tänään 38kev+8ruskoa.