Laskimoa painettiin jokunen minsa, päälle vedettiin teippiä, side, sekä sellainen lyijyhaulipussi.

Kirurgi tuli selvittämään, että leikkaus onnistui tai ei, siitä ei ole vielä 100% varmuutta -aika näyttää. Kertoi, jotta oikoratahermo sijaitsi niin lähellä sydämen omaa tärkeää hermoa, että ei uskaltanut antaa pätkääkään ns ylihoitoa. Muuten olisi riski tahdistimen asentamiseen. Oli kummiskin suhteellisen luottavainen. Kertoi myöskin lisäksi, jotta sydäntä voi rasittaa aivan normaalisti vaikka heti. Ainut riski mikä tässä piilee, on reisilaskimon parantuminen, sillä sen olisi parempi olla vuotamatta kudoksiin. Myöskin leposyke saattaa olla noin 10 pykälää normaalia korkeampi noin kuukauden ajan.

Tälläisillä saatesanoilla mut lähetettiin osastolle makoilemaan. Hoituri käskytti ennen osastolta poistumistaan, että seuraavaan 3:en tuntiin ei saa liikuttaa mitään raajaa, ei saa yskiä, ei saa aivastaa, ei saa tehdä yhtään mitään. Korkeintaan silmämunia voit heilutella, jos siltä tuntuu.

Miehän siinä makasin rennosti ja yritin kulutella aikaa mm katsomalla seinällä olevan kellon sekunttiviisarin takomista. Aikahan tuntui kulkevan kuin siivillä ja VITUTUS oli liki tapissan; näin yllättäen. Tälläinen totaalinen liikkumiskielto on mulle täysin myrkkyä, mut toteutin käskyä pilkulleen, sillä halusin että reiden pistopaikka rupeaisi paranemaan hyvin.

Naapurisängyn vanhan rouva tietysti rupesi torpedoimaan mun täydellistä zen rentoutumista, sillä hän aloitti vallan lennokaan stand up-show, ja lievästi sanottuna piti purra huulta, etten olisi nauranut suurin piirtein paskoja pihalle.

Repiviä kommentteja mummeli laukoi mm. "milloin tämä juna on perillä", "mikä on seuraava asema", "missä konduktööri viipyy", "mitenkäs jo eksytään asemalla toisistamme ja mulla ei oo markan markkaa", "tämä tammikuu on ikävää aikaa, kun koko ajan sataa lunta" Nämä kommentit ku alkoivat järjestyksessään tulla kahdeksatta kertaa, niin pokassa oli kovasti pitelemistä. Välistä vielä sätti aviomiehen vanhaksi tulemista, ku sillä raasulla oli kuulo heikentynyt.

Suht liikkumatta olin tarvittavan ajan, ja sitten tuli hoituri nostamaan meikää puoli-istuvaan asentoon sekä syömään. Eihän se PERKELEEN laskimo moista kestänyt, vaan välittömästi aloitti vuotamaan ihan norona. Laitettiin päälle uusi side ja jäätä, joka tyrehdytti vuodon tosi nopeesti. Pari tuntia vielä makoilin, jonka jälkeen pääsin nousemaan sängystä. Käpöttelin kanan askelin ja pikkuisen nivuset olivat hellänä.

Aikani käytävillä tallusteltuani ilta alkoi olla jo sen vertaa pitkällä, jotta katsoin paremmaksi kömpiä nukkumaan.

Aamulla herätys kuuden persiissä, kuumeenmittaus ja taisivat jossain vaiheessa EKG yms perustestejä. Samalla myöskin hoiturit vähän tivasivat mun sydämen tolasta, ku kuulemma olivat yön jännittäneet sen kestämistä, sillä syke oli laskenut sinne 30 paikkeille. Mie totesin siihen yks'kantaan, jotta normaalia eikä mitään hätää.

Lääkäri tuli joskus yhdeksän kanturoissa ja ilmoitti, että pääsen pois. Vallan riemukas uutinen, mut ku rupesin tarkemmin kyselemään jotta mihinkähän aikaan, niin vastaus oli siinä kello 15-19 välissä, kunhan saa paperityöt tehtyä.

Mulla oli käämit suht kireellä turhanpäiväiseen makailemiseen. Onneksi oli laukussa camo-shortsit varulta mukana, ja vaihdoin ne päälle -enhän enää ollut sairas. Istuin sängyllä shortsit jalassa ilman paitaa, sillä huoneessa oli kohtuu kuuma. Vissiin lääkäriä kävi sen vertaa sääliksi, jotta tuli siinä 11 aikaan ja nappasi mulle pumakit kouraan ilmoittaen, että antaa palaa kohti kotia.

Joku joskus on tituleeraannut mua sydämettömäksi. Tässäpä todistusaineistoa, että kyllä mulla pumppu on.