Aamupäivän operaationa oli tiukata 3+21+3, ja tämä tiukkaaminen tarkoitti rentoa. Vauhti oli jo aavistuksen parempaa, kuin kesällä, siis leikkauksen jälkeen. Silloinhan ekat rennot lätkin siinä 4.20min/km kantissa, nyt jo pääsee reilusti puoliminsaa nopeempaa, joten suunta on vissiinkin oikea. Iltamassa käväsen vielä heittämässä palauttavaa 8-10KM, sikäli vain saan jonkinlaisen inspiraation hiipimään pusakkaan SAATANA.

Aina väliin oon aprikoinut kovastikkin meidän suomalaisten suhtautumista omiin tavoitteisiin, sekä tavoitteiden julkituomisiin. Olemmehan lähtökohtaisesti PERKELEEN vaatimattomia saavutuksistamme, lisäksi vielä ennenkaikkea HELVETIN pelkääväisiä tuomaan julki tavoitteitamme. Yleensä kommentit tavoitteista ovat: "katsotaan nyt", "ei ole tullut harjoiteltua" "nnnnooh ggghh", tjsp. Myöskin onnistumisen hetkellä olemme äärettömän surkeita kehumaan suoritustamme.

Itsekkin sorrun samoihin asioihin. Yleisesti olen HELVETIN kriittinen omaan suoritukseeni, enkä juuri koskaan ole tyytyväinen tekemiseeni. Tämä asennoituminen on lähtenyt ajatuksesta, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Ehkäpä asennoitumistani pitäsi korjata, ja voisihan olla aina välistä hieman tyytyväinen ja hehkuttaa, kunhan muistaa sitten nollata tilanteen ja jatkaa kuten ennenkin.

Tavoitteitani en myöskään yleensä hirveällä melulla netin ihmeellisessä maailmassa julkituo, sillä kyllähän se KYRPII, ku epäonnistumisen hetkellä joku SAATANAN VATIPÄÄ kaivaa tavoitelistan esille, ja käy tivaamaan, että eipä tainnut mennä tällä(kään) kertaa ihan putkeen. Oikeassa elämässä kyllä paukuttelen henkseleitä, pieksän turpaani sekä hillittömästi uhoan tavoitteillani ennen kisoja. Otatusten jälkeenhän sitten alkaa perinteinen seli seli osio, mut tästä en jaksa enempää kertoilla.

Ei HELVETTI, mulla oikeastaan ollut mitään asiaa, mut ajatuksenvirtana läiskin PERKELE.