Perjantaille olikin väännetty ohjelmaksi lääkärissä käyntiä, sekä siirtyminen Turkuun lähemmäs pelipaikkoja. Kävin pe päivällä polkemassa sisätautilääkärillä fillaria, ja ottivat EKG käyrää tästä LOISTOKKAASTA suoritteesta. Mullahan on ollut sydämmen kanssa ongelmia jo junnusta saakka. Nyt noi lääkärit halusivat nähdä, saisiko minkäänsortin rytmihäiriötä nauhalle.

Poljin niin PERKELEELLISELLÄ raivolla sitä helkkarin fillaria. Lääkäri alkoi jo himpun tympiintyä koko meininkiin. Normi aika on kuulemma sillä vehkeellä on 6-9 minsan luokka. 15 minsan kohdalla lekuri jo hymisteli, että tässähän menee ikä ja terveys. Lopetin 23 minsan kohdalla, ku ei viittinyt vetää jalkoja ihan hillittömään jöötiin, sillä seuraavana päivänä on ne kisat. Polkemisen lopuksi lääkäri oli sitämieltä jotta: kaikki on pumpussa kohdallaan. Mie kummiskin tiedän ettei ole ja kysyin; haluisiko hän nähdä sen rytmihäiriön. Sitähän kuulemma tässä haetaan. Olisi heti sanonut PERKELE, kyllähän sen pintaan saa.

Hyppäsin pyörän selästä alas. Rivakasti kyykkyyn ja ylös. Ekalla kerralla ei mitään vaikutusta, toinen samanlainen ja syke pompsahti alle 100 lyönnistä kuin salamana 170 pintaan. Sitten HELVETIN paha ja voimaton olo. Nyt oli lääkäri tyytyväinen. Aikasa papereita tutkittuaan rupesi miettimään, jotta mites tää tykytys saadaan pois. Kaikenlaisia kikkoja kokeiltiin tuloksetta, beetasalpaaja olisi kuulemma melko tehokas, mut eihän sellaista myrkkyä lähes terve kroppa tarvii. Lähteehän toi tykytys ajankanssa pois. Ei se osannut kylmiltään sanoo mikä pumpussa mättää, mut EKG laput lähtee kardiologille, vai mikä sydäntautilääkäri, tai mikä VITTU se nyt oli. Saa suuressa viisaudessaan päättää, jotta mikä mun pumpussa on oikeen vikana. Tärkeimpänä tekijänä, josko olisi mahdollista hoitaa, että noita rytmihäiriöitä ei enää tulisi. Siinäpä oli kitinää ihan liikaa SAATANA.

Lekurikeikan jälkeen lähettiin Kamiksen kanssa posottamaan kohti Turkua. Majoitus oli järjestetty Kamiksen "identtisen" veljen torppaan(tästä vielä voi jonkun tarinan kertoo myöhemmin). Perille saavuttuamme käytiin vähän hölköttelemässä, sillä jalat oli tönköt pitkästä autossa istumisesta. Lenkillä vedettiin Kamismaista 5-6 min/km vauhtia ja meikähän meinasi kantata kertaalleen siinäkin vauhdissa. Toi SAATANAN sydän pompotteli väliin ihan hullunraivolla, mut sain sen kummiskin aisoihin kesken lenkin. Eipähän ollut mieliala hirveen korkeella, sillä seuraavana päivän pitäsi yrittää veivata n 2,5 minsaa kovempaa kilometrille ja tossakin vauhdissa jo kanttailen.

Lenkuran jälkeen normi huolto ja nukkumaan. Ei kyl meinannut saada mitenkään unta, sillä siipi oli maassa ja Suomeksi sanottuna päällä oli vitutuksen SUPERmultihuipentuma.

Aamulla taas perinteinen verryttelylenkura ja olo ei kovin häävi. En uskaltanut vetää yhtään avausta/ruskoa, ku pelkäsin sydämen latovan tauluun 160-180, eikä tule taas mitenkään alas. Fiilis ihan totaalisen PASKA ja sanoinki jo pojille etten varmaan starttaisi, jos ei niin pitkää matkaa olisi ajettu.

Aikaa tapoimma ja lopulta kello läsähti tauluun 12:40 ja lähettin verrytellen kohti starttipaikkaa. Verkat vedin tosi keveesti. Olo oli kummiskin vähän parantunut, vaikkakin pelotti melko rankasti lähtee juoksee. Startti tapahtuu melkein ajallaan ja lähen latomaan omasta mielestä keveesti 3:13, 3:16, 3:13. 3:20 jne alkuun 4 km meni suht ok. Viidennen km jälkeen olin ihan varma, jotta kanttaan ennen kymppiä. Juoksu ei meinaa kulkee yhtään ja HELVETIN raskas olo. Ruissaloon mentäsessä alkaa vielä mäkinen osuus ja tuulikin vasten, joten juoksu tuntui hirveen vaikealle. Kääntöpaikalla alkaa alamäki ja kohta kymppi täynnä. Silloin tuntui jotta kyllä tästä vielä ehkä jotain tulee. 10-15 km väli meni suht hyvin ja olokin parani.

Tyypillisesti ku 15-16 km on puolikkaalla täynnä, niin rupee väsyttämään ja niin nytkin. Se on normaalia eikä sinänsä mitään uutta. Silloin vain kelaa mielessä jotta ei enää maaliin kuin 5km, ja sehän menee vaikka kontaten.

Kärki oli jo karannut heti lähtiessä, eikä mulla ollut jakoja lähtee siihen kyytiin. Muutenkin juoksin yksin, paitsi tietty 10 km kisalaiset olivat seurana, joten hirveen maksimi rutistusta en saanut viimeisille kilometreille. Ennätyskään ollut lähelläkään, niin voidaan kuvailla viimeisiä kilometrien menoa mukavuusrajalla vedetyksi(sinänsä melko säälittävää myöntää). Maaliin ajassa 1.11.26 omalla kellolla otettuna, tuloksissa taitaa olla sekunnin kovempi.

Perusjyräystähän tuo oli, mut maalissa olin suht tyytyväinen juoksuun. Tai no, juoksuun ei sinänsä voi olla tyytyväinen, mut siihen olen tyytyväinen, että sydän ei reistannut. Kamis könysi maaliin ajassa 1,34,34, eikä varmaan voi olla suuresti pettynyt hänkään. Varsinkin jos ajatellaan millä harjoittelulla tulos on saavutettu.

Vuosisadan paskin blogikirjoitus, mut VITUNKO väliä. Nimittäin tää ei kiinnosta sitten pätkän vertaa PERKELE...