Kesä 1996 -Eeden

Kesät olivatkin suhteellisen mielenkiintoista aikaa. Koulussa oli vapaata, ja mulla oli aikaa toteuttaa itseäni tavalla joka ei ehkä kuulu normaalien 18 v nuorukaisten tyypillisimpiin ajanvietteisiin.

Vuoden -96 alkukesästä olin naapurissa olevalla puutarhalla kiireapulaisena, ja se oli fyysisesti hyvin haastavaa työtä. Naapurin isäntä on HULLU tekemään hommia, ja miehän en niissä asioissa halunnut jäädä edes hyväksi kakkoseksi.

Aamulla työt aloitettiin kello 8 pinnoissa, ja olin tietty joka VITUN aamu käynyt hölköttelemässä tiestöllä sopivasti tuntuman mukaan (min 10km). Päivän raadoin mansikantaimien istutusta, puuntaimien kitkemistä/istutusta, kivien keruuta yms maataloushommaa. Töitä ei tehty juosten, mut hölköttelytahti on varmasti kuvaavampi sanamuoto.

Ne päivät milloin kitkettiin kasvihuoneessa koivujentaimia, oli sinänsä helppoja. Ei tarttenut kuin istua kököttää, ja väliin nostella laatikoita. Oman haasteensa tähän soppaan antoi n 40 asteteen lämpö. HELVETILLINEN kosteus laittoi vielä laiheliinin (siihen aikaan) hikoamaan kuin sian. Pikantin aromin henkistä kärsimystä lisäsi naapurin isännän halu kuunnella radiosta vain ja ainoastaan ylen ykköstä. Voisin väittää, että ne pitkät päivät olivat henkisesti elämäni raastavinta aikaa. Onneksi näitä hommia ei tarvinnut kitua montaa kuukautta.

Samaisena kesänä kävin jo jonkin verran juoksukilpailuissa, mut menestyshän oli tunnetusti HELVETIN surkeaa. Sinänsä harmikseni en käynyt yhtään virallista ratamatkaa juoksemassa, etten nykyisinkään tiedä millaisessa kunnossa olin, mut ainakin melko kestävässä nylkyttely kunnossa kumminkin.

En hirveesti jaksanut panostaa keventelyihin ennen kisoja, saati niiden jälkeenkään. Kummiskin ainaiset 2. ja 3. sijat kylähölkissä rupesivat VITUTTAMAAN, että vetelin taas väliin lenkkejä melkoisella raasto vauhdillakin. Mäkivetojakin tuli veivailtua, ku p-karjalan mäet ovat niin houkuttavia siihen hommaan.

Kävin kesinä 96-97 myös muutamissa triathlon/duathlon kisoissakin. Vähän haihattelin, että rupeaisin vakavamminkin lajia harrastamaan, mut 15-20 min tasoitus pelkästään uinnissa hautasi enimmän innostuksen. (Elkää peljätkö, ei innostus ole vielä niin syvälle hautautunut, ettenkö 5-10 vuoden päästä voisi lajia vielä kokeilla.)

Loppukesästä sain akilesjänteen tulehtumaan makoisasti, ku isän kanssa pellitettiin autotallinkattoa, ja varmaan pyöräily osaltaan edesauttoi vaivan syntyyn. Nuoruuden innossa ja typeryydessä jatkoin treenaushommia samaan tahtiin kuin ennenkin. Pidin vain kenkiennauhoja löysemmällä, ja toivoin ettei jänne mee poikki. Pitkään se narisi ja melkoisen höttönäkin oli, mut parani aikanaan. Selvisin siitä(kin) vammasta säikähdyksellä (kuten muistakin tulevaisuuden pikku vaivoista).

Syksy ja talvi 96-97, takaisin opiskelemaan

Syksyllä palasin takaisin kouluun. Olin HELVETIN tyytyväinen olooni Nurmeksen käpykylässä. Edellinen kesä tuntui melkoisen rasittavalle ja oli kiva lähteä "lataamaan" akkuja opiskeluboksin pahnoille. Nyt ei ainakaan tarttenut tehdä YHTÄÄN koti- tai puutarhahommia, eikä muutakaan kuin opiskella ja treenata -eli helppoa elämää.

Kesällä olin ruvennut  treenaamaan kovina harjoituspäivinä kolmella harjoituskerralla. Eli aamulla vr, päivällä tehotreeni, illalla palauttava(joskus pyörällä). Näihin aikoihin oli menttaliteetti, se ettei alle 10 km takia viiti lenkkareita jalkaa laittaa. Tätä 3 harjoituskerran systeemiä käytin seuraavan talvenkin.

Muutenkin elämä muuttui naisten astuttua kuvaan entistä voimakkaammin. Yhden kanssa muutin jopa yhteen asumaan. Sinäsä ihan mukavaahan sekin oli, ainakin huolto pelasi paremmin. Eihän minusta muuten varsin hirveen hääviä seuraa ollut, sillä treenasin, söin ja nukuin. Tästä tulikin mieleen, että kummallisia masokisteja nuo naikkoset olivat jo siihen aikaan. Tai sitten se hoivaamisvietti iskee niin kovalla kädellä. Luuleevat vissiin parantavansa mut normaaliksi ihmiseksi PAHAN urheilun pauloista(kuin alkoholistin kuunaan), pystyisin viettämään illat sohvilla nysväten ja AINA mukavia taratellen SAATANA (turha luulo).

Talvi meni nopeesti treenaillessa, koulussa, syödessä ja nukkuessa. Keväällä sain päästötodistuksen, ja koulu oli mennyt suht asiallisesti 4,5 (max 5.0) keskiarvolla, vaikka kirjoja en avannut kotona 3 vuoden aikana varmaan 10 krt enempää. Lenkkarinnauhoja olin avannut sinä aikana huomattavasti tunnollisemmin.

Kesä 1997, paluu Eedenin puutarhaan

Kesällä taas palasin puutarhantöihin, ja nyt olin viisastunut hommaamalla korvalappuradion. Työn henkinen raastavuus laski noin 90%:a. Muuten treenisysteemit olivat hyvin pitkälle tuttua ja turvallista.

Kisoissakin kävin aina kun tilaisuus sattui kohdalle, mut ei niistä kovin kummoisia muistoja ole. Päällimäisenä se, että oli uljas näky ku Pesosen Yrjö latoi aina HELVETILLISELLÄ kyydillä horisonttiin. Toisena hauskana muistona on, ku iskän kanssa yleensä kisamatkoilla yhdessä olimme. Hänhän täysin ymmärtämätön urheilun päälle. Kisan jälkeen hänen tyypillinen pika-analyysi oli:"sulla ei pää riitä, et kestä kipua". Mulla oli vakkari perustelu; ei SAATANA johdu siitä, vaan yksinkertaisesti niin PASKA kunto. Tietystihän mie olin oikeessa, kuten YLEENSÄ aina ja kaikessa.

Akankin laitoin vaihtoon kesällä, ku se rupesi VITUTTAMAAN. Uusiahan tuppasi tilalle ikkunoista, ovista ja ilmastointiaukoista. Niihin aikoihin vissiin olin naikkosten mielestä suht vetävä saalis, ku valinnan varaa tuntui piisaavan. Asiat ovat toisin nykyisin(katkeruutta äänessä VITTUSAATANA).

Puutarhalta runsaalla hien vuodattamisella ansaitsemani palkkarahat tuhlasin uuteen Battaglinin kilpapyörään. Sillä oli hyvä käydä uuden tyttöystävän luona riiulla Joensuussa. Matkaa suuntaansa kertyi 45 km, joten ihan sopivaa harjoitusta kaikinpuolin (Hillittömällä hiellä ansaittu pyörä, ja hillittömän hikoilun aiheuttanut pyörä.) Pitkiä aikoja ei vaan viittinyt hänen tykö jäädä lonnimaan, että ehdin tehdä juoksutreenitkin, kuten omat säännökseni vaativat.

Tarjolla opastusta

Sinä kesänä kävin yhden 2.30 maratoonarin kanssa lenkillä, ja se vähän yritti neuvoa mua harjoittelun makuun, mut ei hirveesti napostellut mikään 100 km/vko piiperrys, joten pidin oman pääni. Tämä pääni pitäminen oli lyhykäisyydessään; viikossa pitää juosta minimissään 200km(pyörällä mieluusti vähintään saman verran), sykettä ei mitata ja juostaan niin kovaa, tai niin hiljaa kuin huvittaa -sillä juoksemisen pitää olla hauskaa. Muutenkaan en oikeen pitänyt kyseisen ihmisen persoonasta, joten katsoin fiksummaksi vain nautiskella juoksun harrastamisesta.

Sain häneltä tuomion, että voisi valmentaa minut 50-100 maratoonarin joukkoon Suomessa, mut pitää tehdä kuin hän sanoo. Mie sanoin, että kiitti VITUSTI mut ei kiitos; pärjään omineni. Eikä mun kunto olisi muutenkaan vielä riittänyt mihinkään maratoniin -mietin mielessäni (heikko itseluottamus oli jo silloin).

Syksy 1997 -ammattikorkeakoulu ja savotta

Syksyllä tuli pieni rasitusmurtuma jalkapöytään, senkin parantelin tyylilleni uskollisena juoksemalla. Aloitin myös ammattikorkeakoulussa opikelunkin, vain huomatakseni parin kuukauden jälkeen ettei matkailuala ole TODELLAKAAN mua varten. Päätin siis pitää lomaa, että voin treenailla rauhassa ennen armeijaa.

Loman muuttuikin hyvin nopeesti syksyiseksi savotaksi, ku päätettiin isän kanssa tehdä pienehkö harvennus. Tai isän ideahan se oli, ku kyseli: "satunko tarttemaan armeijaa varten rahaa?!". Tietystihän sanoin tarttevani. Taisi olla loka- tai marraskuu ku mie rupesin veivaamaan moottorisahalla koivikkoa harvemmaksi.

Muistan elävästi, kun ekana aamuna kävin pimeessä juoksemassa, ja läksin päiväksi sahalla kurnuuttamaan. Iltamassa kotiin palasin väsyneenä. Myönnettäköön, että kädet tärisi ja muutenkin olin nuokuksissa päivällisen jälkeen.

Tottahan vanhan isännän piti taas irvailla, iltalenkin väliin jättämisestä. HÄNEN aikaahan oltiin vielä lähetty savotan päätteeksi mopolla kylille riiuulle.

Eipähän SAATANA enää mulla hermo pitänyt vaan kengät jalkaan. Jalkapelillä piti käydä katsomassa iskän 60-luvulla MOPOLLA ajelemat riiamispaikat. Siitä eteenpäin joka aamu kävin pimeessä 10-12 km lenkin, ja illalla pimeessä 16-22km lenkin, siis niinä päivinä ku savoitoin, eli yleensä ma-pe ja joskus myös lauantaisinkin. Eipä ollut isännällä enää varaa irvailla. Itse kyllä taisin ivallisesti kysellä, että mihin sitä mopoa oikeesti kukaan tarvitsee?!

Tammikuun alkupäivinä olin saanut savotan siihen mallille, ettei olisi kuin parin päivän hommat jäljellä. Tyviropsia kantaessa liukastuin, oikean käden sormet jäi pinon sekä ropsin väliin. Silmissä säkenöi, taisi muutama kirosanakin lipsahtaa. Iskä sattui sen kerran olemaan metsässä mukana. Hymähti muistaakseni: "pelkästään niukahtanut, show voi jatkua". Joka tapauksessa sormi oli höttöä, ja varmaan 2 krt normaalia paksumpi. Mie kirosin kuin mustalainen, sätin ja meuhkasin kuten tapoihini kuuluu. Saha lensi kaaressa hevonVITTUUN ja jätin hommat siltä päivältä jäihin.

Seuraavana päivänä rouherukkaset piti vaihtaa hanskoiksi, sillä keskisormee ja nimetöntä ei voinut koukistaa ollenkaan. Pystyin ne muutamat päivät sahaamaan, ja hommat sain suht kunnialla päätökseen. Tässä tapauksessa onni oli mukana, sillä olen vasenkätinen ja oikeasta kädestä sahaamiseen en tarvitse kuin etusormee liipasimelle ja vähän sahan ohjaamiseen. Pääsääntöisesti vasen tekee raskaammat hommat.

Tammikuun alkupuolella sain savotan valmiiksi, ja viettelin vähän aikaa vapaa-aikaa. Silloin tein vielä yhden tempauksen, kun juoksin ex-tempore ideana Pirttivaarasta Joensuuhun (45km) silloisen tyttöystäväni luokse. Seuraavana päivänä juoksin vielä Joensuusta Uimaharjuun isän työpaikalle(?km). Tämä oli mielestäni äärimmäisen rankka idea, sillä talvikeli, ei mitään huoltoa/tankkausta ja savotan aiheuttama jäykkyys veti kropan suhteellisen  tiukille.

Vuosi 1998 -miestenkoulu, eli kovuutta luonteeseen ja kroppaan

Tammikuun puolenvälin tietämissä lähdin MIESTENKOULUUN hakemaan sissinä itseeni KOVUUTTA (sarkasmia). Jonkin aikaa palvelukseen astuttua oli lääkärintarkastus, joka vähän jännitti ja pelotti. Nimittäin halusivat kuvata röntgenillä mun käden ja pelkäsin, että laittaavat mut kotiin parantelemaan haavoja. Tuomioksi "isän pikadiagnoosi niukahtamisesta" oli 3 luuta murtunut. Onneksi luutuminen oli käynnistynyt niin hyvin, että pystyin jatkamaan palvelusta.

Jatkuu joskus...

Aamulla 5km keveetä ja illalla 15 perusmättöö (ei kuulosta enää niin pahalta -eihän?!)

Nää jutut alkaa olla jo niin pitkiä ja paskoja, ettei näitä kukaan täyspäinen jaksa lukee.