Aikoinaan työmaalla tuli pienehköä vääntöä syömiskapasiteetista. PA isona heppuna oli ylimielisesti sitä mieltä, jotta ei maratoonarin rääpäleet osaa oikeestaan juurikaan syödä, varsinkaan jos ruvetaan mättämään jotain epäterveellistä. Mun psyykehän ei moista leukojen louskuttelua kestänyt hetkeäkään, vaan olin puhtaasti sillä kannalla, jotta kyllähän suurin osa porukasta on puhtaasti kesäpoikia syömisen saralla, jos OIKEASTI ruvetaan tavaraa lapioimaan sisuksiin.

Tätä sanailua kävimme tovin, kunnes Sutki puuttui keskusteluun ehdottaen Rib-challengen ottamista ravintola Olê:ssa. Kyseisessä ravintolassa on kuulemma seinällä OIKEIN top ten-lista, johon pääsee tätä nykyä 2150g rib mätöllä ja ykköstilaa pidetään 2600 g suoritteella. Tästä LOISTOKKAASTA ideastahan me sytyimme kuin lamppuöljyllä voidellut ruutitynnyrit. Monesti kesän aikana oli kisasta puhetta, mutta meikäläinen ei halunnut ruveta pilaamaan maratonprojektiani turhanpäisellä häröilyllä, niin lykkyytin kisaan osallistumista syksyyn.

Tällä viikolla löimmekin sitten kisapäivämäärän lukkoon, ja aloitimme kellosepän tarkan valmistautumisen kilpaan. Viimeiset pari päiväähän olikin melkoista henkistä prässäämistä puolin ja toisin, että saadaan kunnon ennakkoasetelmat itse kilpailuun. Lisäksi vielä ennakkospekuloinneissa oli tarkat analyysit, että kuka on kova ja miksi. 

Itsellä oli taktiikkana vetää aamiainen normaalisti, käydä puolipitkä 25km lenkki noin 5h ennen kisaa, hoidella nestetasapaino kondikseen, lopettaa nesteen nauttiminen pari tuntia ennen starttia ja sitten vain viivalle muita alistamaan. PA oli kuulemma tyytynyt perinteisenpään ruuasta pidättäytymiseen viimeisenä päivänä.

Iltamassa sitten köröttelimme kohden Lappeeta, ja istuimme lihapatojen äärelle. Itsellä oli fiilikset kuin juoksukisaan osallituessa, joka sinänsä on hieman PASKA lähtökohta, sillä monesti näläntunne häviää ennen starttia. Ajattelin, että saattaa tulla jonkimoinen waterloo, sillä vatsa oli tyhjä, mutta nälkää ei tullut. Toivon ennen annokseen iskemistä, että jospa nälkä kasvaisi syödessä SAATANA.

Ensimmäinen setti oli 920g joka maistui taivaallisen hyvälle. Pikkuisen vatsa pisti vatsaan, mutta kilpailujännitykseen totuttuani alkoi mahakin pelaamaan kuten olin suunnitellut. PA ja Sutkikin suorittivat oman annoksensa lähestulkoon kunnialla.

Seuraava setti taisi olla 500g joka meikällä meni ihan hetkessä, koska sattui olemaan hyvä flow päällä. Pojat alkoivat hieman jo näyttää voipuneilta, joten hillittömän uhon saattelemana tilasin 700g setin, ja vedin senkin melkein yhdessä rusauksessa. Sutki löi hanskat tiskiin noin 1200g kohdilla, mutta PA taisteli 1420grammaan, vaikkakin näytti aika-ajoin väkisin syömiselle. Meikällähän oli jo käytännössä voitto taskussa tuloksella 2120g, mutta mulla oli nälkä ja olin ylipöhöttyneen kilpailuviettini vallassa.

Tilailin pikkuannoksia ja naureskelin siinä 2500g poijulla, että pakko ladata tauluun ykköstulos ja se, että vedän enemmän kuin kilpakumppanini yhteensä. Viimeinen setti jäi vajaaksi ja tarkistuspunnituksen jälkeen saavutin tuloksen 2780g. Eipä ollut enää ainakaan nälkä, joka sinänsä hyvin harvinaista ravintolaillallisen jälkeen.

Maalissa olin muutenkin hyvin hämmentynyt, en oikein tiennyt että pitäisiköhän olla hirveänkin ylpeä, vai SAATANAN häpeissään -enkä vieläkään tiedä. No, tälläistä kilpailuviettin kanssa eläminen on - se ajaa kaikkeen tyhmyyteen PERKELE.

Tänään olen syönyt maitorahkan ja olen käynyt juoksemassa aamulla 12,8km ja iltamassa 3+15+3, eikä vieläkään ole nälkä.