Varmaan kaikki lukijat odottavat, kuinka sitä on taas reilu viikko tullut raastettua itsensä henkihieveriin. Tuotanpa nyt suuren pettymyksen, ja kerron kuinka elämää voi elää ääripäästä toiseen SAATANA.

Viime viikolla kelailin kaiken maan korvaavia urheilumuotoja. Tietty meikällä oli olevinaan hirveen kova kytö ruveta jotain urheilua puuhastelemaan. Ajatukset harhaili mitä pitäsi tehdä, ja mitä ei missään nimessä pitäsi tehdä. Näitä kelailin ja tulin siihen tulokseen, että urheilussa ei ainakaan ole mitään JÄRKEÄ.

Tätä typerää Jaakobin painia kävin itseni kanssa, kunnes nappasin repun narikasta pakkasin muutamat farkut, parit kengät, useita paitoja sekä alusvaatteita, enkä varmasti yhtään vaatepartta joka olisi vienyt minkään sortimentin urheilun pariin. Ajattelin jotta teen VITTU sitä missä olen paras, eli nyt vaihdan pitäjää HELVETTI. Nimittäin PeräBerberian meninki ahdisti mun kosmopoliittista asennetta.

Hyppäsin junaan ja lähdin asenteella että meen sinne minne nahkakompassi osoittaa. Aikani kuljailtua ja suht asiallisessa päihteessä ympäriinsä matkailtuani, sain kun sainkin itselleni majapaikankin hommailtua. Oli suhteellisen vapautunut tunne olla kaukana kaikesta" normaali" elosta ja ympäristöstä, jos mun eloa koskaan kukaan on normaaliksi voinut sanoa.

Melkein viikon häsläilin kaiken maailman paikoissa, ja kaikkea hullua tuli kyllä tehtyäkkin. Yksikin aamu hotellihuoneesta herättyäni rupesi ihan VITUSTI naurattamaan ku katsoin puoliksi juotua Jack Danielsin pulloa; etteipä tässä tartteisi muuta kuin silpaista toi seinään, napata telkku ikkunan lävitte kankaalle ja pikkuisen sisustaa huonetta uusiksi, niin olisipa melko kliseista rokkieloa heheh. Tietty pitäsi varmaan kyllä osata laulaa tai soittaa, jotain muuta kuin suutasa PERKELE. Ainakin tollainen elämä sopii mun ruholle paremmin kuin mikään VITUN wannabe-urheilijan arki. Eihän minusta saa mitään järkevää, kunnollista, tunnollista saati uskollista mitenkään KOSKAAN värkättyä.

Tästä reissusta saattaisi joskus jonkun raportin vääntääkkin, mut pitää vielä miettiä mitä kertoo, kenelle kertoo ja miksi kertoisi. Joidenkin mielestä saattaisi olla ehkä mielenkiintoisempaa luettavaa, kuin mikään maratonilla yrjöily ja paskominen tai tajunnan rajamailla hiipparointi, mut luulenpa ettei täältä hirveesti kiinnostuneita löydy, joten pidetään raportti aines vielä hautumassa. Tai viimeistään syväluotaava raportti tulee siihen mun paljastuselämänkertaan, jonka Katja lupasi kirjoittaa...

Joskus vuonna 2003 samantyylisen viikon jälkeen tuli heitettyä kommentti:"nyt lopetan ryyppäämisen ja rupeen juoksemaan pitkiä matkoloita" vastaukseksi sain eräältä henkilöltä joka ei mua entuudestaan tuntenut: "sinä olet tässä porukassa se ihminen joka ei varmasti juokse pitkiä saati lyhyitä matkoja KOSKAAN", mitäpä tohon voi vastata? "Minussakin on pimeä puoli". Kaveri joka taas tunsi minut vähän paremmin, makoili lattialla tai jossain ja sai hirveen huutonauruyrjö kohtauksen...

Nyt oon jo palannut arkeen ja treeniä olen viskonut muutamana päivänä keveesti. Vielä en viikkoon tee yhtään kovempaa, vaan yritän vain päästä järkevään harjoitusrytmiin kiinni. Tästä alkaa seuraava projekti, joka tulee olemaan vähintään yhtä kova kuin edellinen. "Kesto-projektille" tulee olemaan noin 11 kk ja seuraavan kerran vietän rokki elämää Jyväskylän maratonin jälkeen. Sillä edellytyksellä, että kaikki menee suunnitelmien mukaan.

 

Meininkiä