Aparaatit

Viime päivinä taas sattunut kaikenmoista. Ensiksi hajosi astianpesukone, ja sen värkkäämiseen meni reilusti aikaa. Aukaisin sen aluksi keittiön lattialle, tovin pyörittelin näpeissä mitä ihmeellisimpiä osasia.

VITTUUNTUUNEENA löin koneen läjään ja soittelin huoltomiehelle. Sanoi vaan; tuo kone näytille, niin laitetaan homma pelittämään. Miehän sitä SAATANAN keksimää konetta pyörittelin yksin näpeissäni. Yritin survoo auton peräkonttiin, samoin yritin tunkea jokaisesta ovestakin sitä biilin sisuksiin. On se vain niin VITTUMAINEN möykky, etten paikkoja hajottamatta olisi sitä sisään saanut muljauttettua.

Maksimaalisen VITUTUKSEN super-Multihuipentuman saattelemana suunnittelin jo koneen kantamista huoltopisteelle, mut muistin hillittömimmässä raivon ilmentymässä viime kesänä ostetun kottikärrin.

Nappasin sen PERKELEEN luoman aparaatin kottikärriin ja läksin sohjoa polkien tallomaan kohti keskustaa. Kyllähän tiestöllä tallatessa vähän katseita keräsin, mut VITUNKO väliä. Mie en oo niin VELLIPERSE, että olisin heti tilaamassa uutta masinaa ku entinen pikkuisen köhii.

Huoltomies himpun hymy huulilla karehtien katteli meikän kuljetusvälinettä, mut onneksi tajusi pitää turpansa kiinni. Tuumasi vain: "voidaan me se sitten tuoda takas sun kämpille, ku meidän auto kummiskin hyörii ja pyörii ympäri kaupunkia".

Huoltoäijä soitteli meikälle, jotta kone olisi kunnossa. Miehän lähdin kottikärrillä sitä kämpille takaisin hakee. Muistin matkalla, että lupaisivat tuoda. Olin jo unohtanut koko asian, ja olin jo niin hyvin matkalla, että arvelin hoitaa homman loppuun saakka. Hillittömän puskemisen jälkeen sain kuin sainkin koneen haettua ja asennettua paikolleen. Kaiken lisäksi toimihan se kuin lupasivat.

Rupesin urakan jälkeen värkkäämään itelle lounasta. Yllättäen mun lounasmenulla oli kanamunia mikroaaltouunissa paistettuna. Eikös se SAATANAN mikro ottanut ja lopetti kesken kaiken lämmittämisensä PERKELE. Meinaa nyt käämit palaa ihan kokonaan. Pitänee lähtee ostamaan uusi mikro, kuhan tästä raportin vääntämiseltä ehdin.

Muutamaan päivään, jos ei kuulu päivityksiä taas blogiin, niin sit mun tietsikkakin on levinnyt. Joten varautukaapa henkisesti siihen PERKELE.

Eka maraton

Lupasin kertoo ekasta maratonista, joten yritetäänpä sipaista sellainen puoliraaka pintaraapaisu 10 vuoden takaiseen eloon.

Sillon 99 heinäkuussahan oli paikallislehdessä ilmoitus maratonista. Itsellä pikkuisen kävi mielessä, että voisinhan sinnekkin osallistua, mut eipä sellaista todellista varmuutta ja halukkuutta meikän habitukseen ilmestynyt. Varsinkin ku huomaisin, että työvuorot sattuu juuri samalle päivälle, milloin kisat tulisi järjestää.

Kuupailin töissä ja yks työkaveri kyseli, että meinaanko startata kisoihin vain mitkä ovat suunnitelmat(työpaikalla olivat tietoisia mun urheilutaustasta, ku olivat seuraneet tri/juoksukisojen tuloksia edellisiltä vuosilta). Ilmoitin; ettei tartte osallistua, ku työt ovat esteenä, eikä kuntokaan ole ihan priimaa.

Pari päivää siitä yks toinen työkaveri tuli touhottamaan, että vaihdetaan ihmeessä vuoroja, jotta pääsen kylille kisomaan(sana vissiin vähän levinnyt työyhteisössä). Onhan niin tärkeetä se jolkotteleminen(ainakin hänen mielestään). Miehän vaihdoin hänen kanssa vuoroja, mut vieläkään en ollut hirveen innoissani koko maraton ajatuksesta.

Kisoja edeltävänä iltana oli synttärikemut Joensuussa, ja meikä natusteli runsaasti täytekakkua(tavoistani poiketen). Kakkua tarpeeksi sisuksiin ahdettuani tuli mieleen, että menköön tää vaikka tankkauksesta. Päätös kilpailemisesta syntyi siis melko PÄTEVIN perustein...häh, vai VITTU ite?

Aamulla kävin veivaamassa kevyen verryttelyn, ja tuntuma juoksuun oli suht OK. Kisapaikalle saavuin, tein normaalin ilmoittautumisen, ja vähän kyselin kokeneemmilta konkareilta kisaan valmistautumisesta.

Mie ruvennut mitään talkkia levittämään, rasvaamaan tai muutakaan erikoisuuksia harrastamaan. Teippasin vaan varpaat, läiskäsin kisakampeet niskaan ja lähin verryttelemään. Yllättäen meikän S kokoa olevat (vanhat)kisa-shortsit olivat suht pinkeet mun päällä, se vähän VITUTTI ja nolotti(kutistuneet nähtävästi pesussa). Enhän ollut ottanut huomioon, etten fyysisesti IHAN samalla tolalla ole, kuin männä vuosina kisohin lähtiessäni. Mietin mielessäni; ettei täällä tyylipisteitä jaeta SAATANA. Toivottavasti eivät vain hierrä (eivät olleet adidaksen).

Keli oli helteinen ja melkoisen tyyni. Paitana käytin sellaista tiiviistä verkkokankaasta tehtyä t-paitaa, joka ei ollutkaan niin viilee kuin aluksi luulin.

Tavoitteeksi olin asettanut lävitse juoksemisen, sillä en pitänyt maratonaikoja yli 2.30 minään, ja tiesin etten siihen kykene. Muutenkaan en ottanut mitään tasaisenvauhdinjakoja yms paskaa huomioon, sillä luotin tuntemukseeni, vain tuntemukseeni, puhumattakaan tuntemuksestani (raaston Z:aa lainatakseni). Sivuhuomautuksena voin mainita, että samalla asenteella vedin vielä seuraavat 5-6 maratoniakin (tulevaisuus EHKÄ kertoo tarkemmin).

Startti

Startti tapahtuu ja meno tuntuu ihan keveelle. Tuntui itseasiassa tosi keveelle. Olinhan tehnyt runsaasti kovavauhtista juoksua viimeisen puolivuotta. Muahan oli VITUTTANUT viime ajat juosta, ja aina oli kiire lenkiltä pois. Tietty alitajunnassa jyskytti 42 km:n matka, ja enhän ollut tehnyt OIKEATA pitkää lenkkiä sitten tammikuun 98 jälkeen.

Reitti oli 3 kieroksena ja jokaiselle kierrokselle tulee yksi erittäin pitkä nousu n, 1,5km, joka on oikeasti TAPPAVA.

Juostaan porukassa, ja en muista oliko mulla edes kelloa mukana. Muistini mukaan ei kummiskaan ollut. 10km kohdalla kysyn Penttisen Pasilta väliaikaa ja se oli kuulemma pikkuisen auki 40 minsaa. Vähän mietin, että melko kova vauhtihan se on, mut lenkillä veivaan yleensä kovempaa, joten ei suurempaa huolta.

Porukka alkaa pikkuhiljaa harvenemaan ja vauhtikin pikkuisen saattoi laskea. En kummiskaan tuntenut suurta väsymystä, mut rohkeuttakaan ei ollut yhtään pätkää tehdä omia ratkaisuja.

Puolen välin tuntumassa olemme Pasin kanssa kahdestaan, ja pikkuisen tuntemuksia matkasta, mut ei hirveen pahaa kipua. Vajaata 30 km:n kohdilla(ehkä noin 25-27km) Pasi lisää roimasti vauhtia. Mulla on pikkuisen imeytymis ongelmia nesteissä ja pelkään pistosta. Enkä uskalla ruveta riskeeraamaan, vaan annan Pasin mennä menojaan. Olin silloin melkoinen vellipersenössö, koska ei minkäänlaista intoa taistella -hävettää myöntää SAATANA.

Väsymys

Väsymys nousee pintaan 30km jälkeen ja kiitän onneani, etten lähtenyt Pasin völjyyn. Häntä ei näy edes pitkillä suorilla, joten tiedän Pasin olevan useita minuutteja edellä. Yritän pitää vauhtia mahdollisimman kovana, että pääsisin vain maaliin ja saisin lopettaa juoksemisen.

Joskus 35-36km kohdalla saan näköhavainnon Pasin selästä, mut en mitenkään usko saavuttavani häntä seuraavan 6 km matkalla. Silloinhan en ollut tietoinen maratonin loppuvaiheista mitenkään, yritin vain puskee mahdollisimman kovaa -luonnollisesti vain maaliin pääsy mielessä.

Huomaan kummiskin, että alan saavuttamaan Pasia. Siitähän saa maksimaalisen raasto innostuksen päälle, ja rupean oikeasti ahdistamaan kroppaani. Kivut sekä kuumuus ovat nouseet aivan hirvittäviksi ja paidankin heitin VITTUUN, sillä sekin oli keittänyt tunteja mun läskiä ruhoa.

n 3km ennen maalia, juuri siinä hivuttavassa ja VITTUMAISESSA mäessä saavutan Pasin. Mielessäni kelaan, että hän varmasti lähtee kuin telkkä pöntöstä ku tulen rinnalle. Riemukseni huomaan itse olevani se telkkä, joka jonnekkin tässä tilanteessa lähtee -jos lähtee.

Poljen äärimmäisen kivun ja riemun saattelemana itseni mäen harjalle, ja kouhautan viimeisen kilometrin tasaisella (voittajana) urheiluhallin pihaan. Toimitsijoiden kellot pysähtyvät aikaan 2.54.xx. Maalissa olen äärimäisen väsynyt, onnellinen ja normaalia HELVETIN sekavampi(niin vaikeaa kuin se kuvitella saattaa). Pasi jäi viimeisillä kilometreillä muistaakseni 2 minsaa.

Makoilen nurtsilla, juon dexalia litroittain ja yritän kasata itseäni siihen tolalle, että pääsisin suihkuun. Nappaan palkinnot mukaan, käyn suihkussa ja ajelen autolla kotiin.

Kotona ei mikään pysy sisällä, eikä mitään tee mieli. Yritän nukkua, sillä taas yövuoroon pitäisi mennä töihin. Kroppa on niin liekeissä ja tuskaisa, ettei nukkumisesta tule yhtään mitään.

Töissä käveleminen oli yhtä HELVETTIÄ. Suosiolla pysyttelin kaukana rappusista, sillä rappujen alas tuleminen on lähes mahdotonta.

Kuolema

Henkisesti olen aivan palasina koko maraton kokemuksesta. Puoli vuotta motivaatio on ollut juoksemiseen täysin hukassa, eikä tuo kokemus ainakaan lisännyt motivaatiota. Vissiin sain vedettyä itseni kuntoon nähden liian linkkuun.

Treenit

Aamulla 11km+5*100m, Illalla tarkoitus 12 km+kp.