Lumi, pimeys ja kylmyys vetävät meikäläisen harjoitteluinnon, tai tässä tapauksessa harjoitteluinnottomuuden aivan ULTIMAATTISEEN tappiin SAATANA. Varmasti oman osansa harjoitteluinnottomuuteen on sillä, että kunto tunnostaa olevan ihan PASKA, eikä merkkiäkään paremmasta. Myöskin kortensa kekoon kantelee se, jotta viimeinen harjoitteluperiodi oli suht pitkä (heinäkuu 2011 - lokakuu 2012), tässä periodissa vielä vetelin toukokuusta-lokakuulle NIIN limiitillä kuin ikinä vain uskalsin. Paljon ei tullut komromisseja tehtyä, tarkoittaa vain yhtä ylimääräistä lepopäivää viimeiselle kolmelle viikolle ennen maratonia.

Mullahan ei harjoittelu yleensä jää tekemättä, jos sattuu motivaatiota kyselemään, mutta päivittelytahdista voi silloin tällöin nähdä, ettei treeniasiat hirveesti natustele - tapaanhan maratonharjoittelumotivoitumatumattomuuttani olla asioistani hiljaa.

Sinänsä vaikka joskus en blogiani päivittele, niin silloin voi taas olla syynä kiire, väsymys, tärkeämmät asiat mielessä, tai satun olemaan niin motivoitunut sekä keskittynyt harjoittelmiseen, ettei avautuminen sovi pirtaan. Harvinaisen selkeää, eikö totta?!

Seuraavaan asiaan...

Aamulla juoksin 11,5km keveetä hillittömässä VITUTUKSESSA. Lenkki päättyi virkapaikalle, jossa suoritin työtehtäviä, tällä kertaa huomattavasti pienemmän VITUTUKSEN vallassa. Tiimalasi tyhjäksi, ja sen päälle torpalle pariksi tunniksi pitkälleen.

Unten jälkeen hieman majoneesia koneeseen ja tiestölle. Laputteluun kuului 3+18+3 ja tuntemuksena ARMOTON keljutus habituksessa. Paha olo tuntui niin pahalle, kuin vain voi tuntua. Vaikka periaatteessa, teoriassa ja tietysti käytännössäkin vauhti oli hidasta, sekä rasitustason piti olla suhteellisen siedettävää. Näin ei vain ollut PERKELE.

Kotona perushuolto, elikkäs suihku sekä medium häränlihapihviä puolisen kiloa ja jotain hyvää höystöä - en uskaltanut kysyä mitähän mahtanee mössöhöystö olla, enhän halunnut tälläkään kertaa korvilleni. Vissiin kummiskin jotain kurneeta. Siinä päivällistä natustellessa sadattelin mieli synkkänä, omaa nahjuismaista motivaatiotani harjoitteluun ja ennen kaikkea nykyisellään hyvinkin marginaaliseen kykyyni sietää epämiellyttävää olotilaa, jota kivunsietokyvyksikin voidaan luokitella.

Yleistä motivaatiosta

Motivaatio tai motivaation puute harjoitteluun, ei varmasti ole suomalaisessa kestävyysurheilussa tai muussakaan urheilussa julkisesti myönnettävä, saati käsitelty aihe. Olemmehan kestävyysurheilijat niin PERKELEEN tunnollisia ja askeettisia harjoittelumunkkeja. Anteeksi ihan HELVETISTI, jos joku mielensäpahoittaja JÄLLEEN pahoitti mielensä, että tituleerasin itseäni kestävyysurheilijaksi, mutta kuten kaikki varmasti tiesivätkin, niin enhän mie oikeasti pahoillani ole.

Sinänsä miehän olen onnellisessa, tai jostain näkökannasta katsottuna onnettomassa tilanteessa motivaatiottomuus (keksin sanan varmaankin ihan itse) ajatusteni suhteen, sillä minähän en ole tunnollinen, enkä myöskään ahkera harjoittelija. Harjoittelen tokkiinsa keskivertokuntoilijaa aktiivisemmin, mutta treenaamiseni ei johdu tunnollisuudesta, vaan tämä johtuu puhtaasti pakkomielteestä. Minähän en vain tunne olevani onnellinen, jos en rasita itseäni harjoittelemalla. Enkä minä harjoiteluksi laske mitään kuntohölkkää, vaan treeneissä pitää hengästyä ja mieluusti usein. Olen koukussa.

Pää-asiaan

Iltamassa sitten kuulin NIIN iloisen uutisen, ettei meikäläisen työpaikalla tekemäni harjoitteluvapaa-anomus ole mennyt lävitte huonostikkaan. Tummimmissakin pilvissä on hopeiset reunat, näin sanotaan - niin tässäkin. Positiivista, sekä mieltäni lämmittävää oli huomata, että lähimmät (ja myöskin ei niin lähimmät esimiehet) olivat ansiokkaasti anomustani puoltaneet. Pääkallopaikalla taasen olivat todenneet (toki totuuden mukaisesti), että olen vanha, sekä (mielestäni asiantuntemattomasti) ettei enää potenttiaalia kehitykseen ikäni huomoiden ole.

Rehellisesti myönnettynä asia VITUTTAA suhteellisen ramakasti. Löysin asiasta vielä lisääkin hopeista reunaa, sillä kerkesin pohtia, jotta lopulta tämä on itselleni ihan hyvä asia. VITTUILLESANI ja jääräpäisyyttäni, KYLLÄ mie vielä näytän -ne kuuluisat närhen munat. Sitä taas en tiedä, että kenellä näytän, mutta ainakin itselleni, jos en kenellekkään muulle.

Paluu "normaaliin" ja tavoitteet

Johtuen tästä "iloisesta" uutisesta, harjoittelumotivaationi jysähti niin tappiin, että voitaisiin puhua jonkinmoisesta salamasta kirkaalta taivaalta, tai jostain muusta radikaalista luonnonilmiöstä.

Mie en SAATANA anna periksi motivoitumattomuudelle, joten tässäpä on pieni osa tavoitteistani urheilun saralle vuoteen 2022 mennessä:

- kaikille matkoille uudet omat ennätykset
- 100km SE
- Sparthatlonin ensimmäinen Suomalainen voittaja

Näin minä teen, koska näin olen päättänyt.

Siinäpä vähän ilkkumisen aihetta PERKELE.

Lisäys:
Satuin katsomaan kirjoitelun jälkeen SP Fincen juttuja. Jotain samaa olin havaitsevinani rivien välistä; mitä itse mielessäni välistä pohdiskelen, ja yritän välistä tekstimuotoonkin suoltaa. Suoraan voin sanoa, että meikäläisen tilityksessä ei puhuta kummiskaan mistään perverssioista kuten esim nautinnosta - ei rivien välissä, eikä myöskään suoraan. Sellaiseen akkojen höpötykseen mie en lähe.