Taasen on yksi vuosi vierähtänyt tämän blogin elossa. Nyt jo viisi vuotta mittarissa, eikä loppua saata näkyä, tai mistäpähän sen tietää. Kattelin eilen vanhoja kirjoituksia ja samalla mietiskelin jonkinmoista johtoajatusta tämän päivän postaukseen, mutta ikäväkseni en mitään keksinyt. Jätin turhan selailun noin puolen tunnin urakoinnin jälkeen, ja päätin tänään kirjoittaa puhdasta ajatuksenvirtaa.

Tietysti, jos tämän viimeisen vuoden jutut haluaisi tiivistää, niin varmaankin päällimäiseksi tulisi juoksemisen vähyys ja HELVETILLINEN kitinä. Tosiaankin blogin nimen voisi muuttaa maratoonarista joksikin aivan muuksi, vaan mitään oikeen osuvaa ei heti jolahda mieleen.

Muutenkin viimeisen vuoden aikana kirjoitteleminen ei ole ollut todellakaan meikäläisen mielenliikkeissä heti päällimäisenä, johtuen omasta elämästä, sekä sen erittäin hankalasta hallinnasta. Esimerkiksi, kun pystyn juoksemaan, niin mulla on keveillä lenkeillä hyvin aikaa pohtia kaikenlaisia ajatuksia laidasta laitaan, ja niitähän sitten suurella vaivalla puen täällä tekstimuotoon. Nykyisellään taas treenaillessa ei kovinkaan järkeviä ajatuksia pysty muodostamaan, sillä meikällä on sellainen viha sekä inho sisäharjoittelua kohtaan, ettei siinä paljoa muita juttuja ajatella, joten viimeisen vuoden jutut ovat sen vertaa hanurista ettei pahemmasta väliä. Mutta enpä ota moisesta pätkääkään stressiä, sillä sehän ei ole meikäläisen ongelma SAATANA.

Aamusella temmoin soutulaitettaa 20minsaa ja crossaria tunnin, päälle veivasin vähän rautaakin ilmoille. Iltamassa käyn tekemässä jotain aerobista tunnin tai puolitoista. Sehän tässä vielä ihan PERSEESTÄ, että soutamisen taso on aivan järkyttävän huono, verrattaen esimerkiksi kevääseen. Meikäläinen ei pääse nimittäin mihinkään vauhteihin SAATANA. Toivottavasti lähiviikkojen aikana pääsen tästä sisäliikunnan kurimuksesta eroon PERKELE.