Sen vertaa harvaan tulee nykyisellään hakattua tuntemuksia eetteriin, jotta salasanakin osui vasta kahdeksannella osumalla nappiin. Harmillisesti kävi kummiskin osumaan, sillä olisin voinut hyvällä omallatunnolla jättää tämänkin tarinan naputtelematta.

Eipähän silti, motivaatio tarinointiin on kohdannut himpun verran matalapainetta, sillä taas joutuu taistelemaan akilles-vaivojen kanssa, ja sehän ei oo mukavaa se SAATANA. Jäätä on hölvätty, voltarenia voideltu, kevyttä venytystä annettu, kantakorotukset kenkiin asennettu sekä linjoja täräytelty kuumaksi lekureiden suuntaan. Vielä ei akilles narise, mut eipä varmaan mene viikkoakaan, ku sekin lysti jälleen alkaa. Mie taidan oikeasti olla jo sen vertaa vanha sekä raihnas, ettei ruho kestä normaalin ihmisen liikuntasuoritteita PERKELE.

Treenit olen vielä pystynyt lätkyttelemään tavoitteiden mukaan, mut luultavasti sunnuntain vetoharjoitus-hässääkään joutuu keventämään, sillä väittäisin että kovemmissa kiihdytyksissä jänteet ovat asteen tiukemmilla. Katsellaan ja kuulostellaan.

Viime ajat olen seurannut mielenkiinnolla noita Chilen mainareiden pelastusyrityksiä. Monesti miettii, jotta mitenkähän sitä itse reagoisi moiseen ongelmaan. Nimittäin siellä maan sisällä pitää isännillä olla psyyke kohtuu terävä, mikäli mielii terveellä mielenterveydellä maanpinnalle itsensä pungertaa. Sitähän mie en taas ole käsittänyt, jotta miksi sinne eivät voi lähettää aimoannosta vinettoo porukan riemuksi. Oluthanan asennettua porukalla menisi aika kuin vallan iltamissa. Täräyttäsivät mainarit vain muutaman päivän rännin päälle, ja taas pari päivää sen jälkeen menisi siivillä krapulaa potiessa. Hyvinkin piakkoin porukka huomaisi, jotta kohtahan sitä pitääkin lähtee akan kanssa joululahja ostoksille PERKELE. Ei noi etelä-amerikan hasapepe kaivostyönjohtajat ymmärrä hyvästä ajanvietteestä sitten pätkän vertaa, lähettää sinne nyt jotain VITUN pelikonsoleita SAATANA. Kaikki pitäsi olla itse tekemässä.