Taidettiin edellisessä kirjoituksessa jäädä siihen, ettei meikäläistä paljoa bakkanaalit kiinnostaneet; banketista nyt puhumattakaan. Munhan piti säästää voimia lauantain otatukseen, sekä ennen kaikkea kisan jälkeiseen maksimaaliseen banketti sekä bakkanaali tykitykseen. Hiippailin siis hotellille sängyn huomaan, ja taisipa nukkumattilan Masa visiiteerata kohtuullisen vilhakkaan meikän tykönä.

Aamulla heräilin viiden PERSIISSÄ, ja sipasin lenkutteluryijyt niskaan. Kävin hölkyttelemässä reilun 5km testatakseni lonkan sekä takareiden tilannetta. Kipuja ei suuremmin ollut, mutta muuten lihaksisto oli todella epävireisen tuntuinen. Jalat tuntuivat löysille, tuttua vieterimäistä napakkuutta ei ollut (mitä joskus virheellisesti olen lihasväsymykseksi luullut).

Lenkin jälkeen suihku sekä aamiainen, ja sen jälkeen palasin hotellihuoneeseen makoilemaan. Sovimme tapaavamme Team Finlandin sekä huoltajien (eli täti-tiimin) kanssa noin tuntia ennen starttia hotellin aulassa. Hotelliltahan ei ollut kuin noin 500m lähtöpaikalle, joten hirveetä stressiä ei siirtymisistä tarttenna ottaa.

Kisapaikalla oli varattu kokonainen varikkopilttuu VIP porukoille, jossa oli tarjolla viime hetken syömisiä, juomisia, vessat yms normaalia kisameininkiä koreampaa palvelua. Tein vielä pienen verryttelyn ja häsläilin kamat kisakuntoon. Kisakengiksi valkkailin Niken lunaracerit, puoli-Börjet sekä Team Finlandin kisapaidan.

Noin 15min ennen starttia lähdettiin Chris:in, tai joku sinnepäin nimeltään olevan hepun kanssa starttiviivalle. Chris-heppu järkkäili meikät eliittijuoksijoiden joukkioon, ja näin ollen pääsin suhteellisen asialliselta hollilta täräyttämään lähtökiihdytykseen.

Starttia odotellessa jouduin antamaan nöyrästi muutaman rivillisen periksi, kun kaikki tuntuivat lähtökarsinassa olevan niin kovassa kiimassa hyökimään eturivilöihin. Olinhan niin LAPANEN, että taivuin kuin keitetty spagetti.

Tästä voitte käydä mulkasemassa valokuvia kisasta, niin saatte pikkaisen paremman kuvan esteistä. Onhan niitä kirjallisesti hieman työlästä ruveta kuvailemaan. Tästä taasen voitte laittaa taustalle musiikkia, joka luo tunnelman, jollaisella yritin räpiköidä mudassa ja samalla yritin laittaa germaaneille pataan.)

Startti tapahtuu ajallaan, ja ajattelin aloittaa silleen sopimoolleen - tiiättehän työ. Kisan alettua kärki lähti aikamoista haipakkaa painamaan, mie ajattelin jättää moisen höntyilyn omaan arvoonsa.

Alkupätkä oli juoksua viettävään alamäkeen, sekä tasaisin tappavin väliajoin heinäpaaleista tehtyjä n 80 cm korkeita ja 110 cm leveitä esteitä. Ekan tonnin lappasin esteistä huolimatta 3.17. Juoksu ei tuntunut lähellekkään niin hyvälle, kuin normikondiksessa, mutta enpä edellisen kk:n ongelmista johtuen kovin hääviä kulkua odottanutkaan. Sijoitus pyöri siinä kymmenen haminoilla.

Juoksu jatkui ja vetelimme porukalla siksakkia höntöillen, esteitä ylitellen ja välitä taisi olla sellainen vähän isompikin este, joka oli rakennettu useammasta paalista ja taisipa siinä jotain autonrengastakin sekä merikonttia olla.

Esteen jälkeen sai taas juosta pikkutovin ja seuraavat esteet olivat melkoisen nipussa. Tämä nippu alkoi mudassa juoksemisella, väliin oli puomeja joiden ali piti kyyristellä - tai kontata. Mie luikertelin niiden alitse konttaamatta kertaakaan. Heti sen perään piti kiivetä verkkoa pitkin merikonttien päälle ja näitä esteitä oli muutama, eivätkä ne menneet kovinkaan häävisti.

Olin etukäteen ajatellut, että vedän juoksu-osuudet maksimivauhtia ja esteillä sitten pysty vähän palautumaan. Hyvin nopeasti huomasin, että ennakkosuunnitelmat olivat vallan epäkuranttia tavaraa, olinhan esteilläkin ihan HELVETILLISILLÄ hapoilla ja niiden jälkeen meni tovi ennen kuin pääsin normaaliin matkavauhtiin, mutta eipä se näyttänyt olevan helpompaa muillakaan.

Matka jatkui ja edessä oli siksak-juoksua rappusissa. Ensin vedettiin rappuset ylös sen jälkeen ylätasanteella 50 metriä juoksua, sitten rappuja alas ja taas etenemistä tasamaalla 50 metriä. Tätä toistui muutamia kertoja ja huomasin kuinka PASKA olen juoksemaan happoisilla jaloilla rappuja alaspäin - tätä olisi voinut harjoitella jopa etukäteen.

Rappujen jälkeen taottiin hieman normaalia tasamaata, jonka jälkeen alkoi todella jyrkkä alamäkiosuus, joka oli ainakin 500m pitkä. Jälleen hokasin kuinka PERKELEEN surkea olen juoksemaan alaspäin. Vauhti oli siinä 3.30 kantimissa, vaikka oikeasti olisi pitänyt luukuttaa vähintään 2.50 vauhtia - en vain uskaltanut laskea vaihdetta vapaalle.

Alamäen loputtua alusta vaihtui muhkuraiseksi nurmipinnoitteeksi. Juoksuvauhtini kilpakumppaneihin nähden oli ihan ok luokkaa, etäisyys kärkeen ei kasvanut, vaan pikemminkin kapeni.

Seuraavaksi tuli vastaan mullasta kasattuja valleja, sekä tietysti leveitä kuravellisiä ojia. Ensimmäinen oja oli täytetty vaahdolla ja siihen polkaiseminen oli melko vinkeetä; tuntui kuin olisi astunut tyhjän päälle(potkaissut tyhjää). Amalgaamit vain hampaissa rusahtelivat, kun jalka tavoitti ojan pohjan.

Seuraavaksi oli muutamia muta-ojia, ja niistä ylös pääseminen oli erittäin hankalaa. Tässä vedin maksimaalisella loikalla, voidaan puhua jopa gebardimaisesta, kun kuvaillaan etenemistäni ilmassa kohden jorpakkoa, ja loppumatkan räpiköin PERKELEESTI. Maratontossu ei pitänyt liukaalla savirinteellä pätkääkään, joten meikän piti jyrsiä ojista sellaisella tekniikalla, että iskin sormet syvälle multaan, ja käsillä vetämällä pääsin ylös päin. Eipä oikeastaan mitenkään hirveän kivan tuntuista - ainakaan kynsissä. stmrun5-normal.jpg

1948_LAS_V0_05075-normal.jpg

Ruho oli totaalisen hapoilla ja toivoin, että juoksu-osuus olisi mahdollisimman pitkä, sillä olin jäänyt kärjessä juoksevasta viisikosta mielestäni PERKELEESTI.

Mie mitään päässyt juoksemaan, vaan heti mutkan jälkeen oli tarjolla verkkoeste. Tässä piti juosta otsa polvissa sekä leuka rintalastassa sellaista pygmijuoksua, ettei PASKEMMASTA väliä. Kuin kirsikkana kakkuun vielä jossain välissä tuli sähköäkin PERSUUKSIIN, vallan VITTUMAINEN yllätys; ettenkö sanoisi.

Ekasta sähäristä meinasin läsähtää turvalleni, sillä sähkövirta hiveli ruhoa kuin kokovartalo-kramppi. Teki mieleni hakata radan suunnitelija, järjestysmies, kilpakumppani, viaton katsoja tai edes joku SAATANA. Esteen jälkeen olin ihan HELVETILLISILLÄ hapoilla.

Enhän mie TAASKAAN päässyt pitkään päässyt juoksemaan, vaan kohta oli vesiliukumäki, joka oli mielestäni ainakin 4km:a liian lyhyt. Siinä ei päässyt juurikaan palautumaan, ja sinne päästääkseen oli kiivettävä narua hyväksikäyttäen melkoisen jyrkkä sekä savinen rinne.

1948_JR_V2_03218-normal.jpg

stmrun3-normal.jpg

(Emännän mielestä tässä kuvassa lötkötän lahnanan kuin bikini-malli kuunaan biitsillä. Ei kuulemma ole mitään raasto-arvoa tässä otoksessa.)

Liukumäen jälkeen alkoi kohtuu pitkä juoksuosuus, mutta eihän se helpottanut meikäläisen fiiistä juurikaan. Tällä osuudella oli  lätkyteltävä melkoisia pätkiä kuulalaakeri soralla, juuri sellaisella mikä on formuloissa turva-kaistaleena ennen rengasvalleja. Jalka upposi siihen, eikä pystynyt ponnistamaan. Vaikka kuinka yritti juosta, niin tuntui kuin olisi kaapinut paikoillaan (ps jälkimäisellä kierroksella nämä osuudet olivat jo hyvin tamppaantuneet ja urittuneet).

Yhdessä mutkassa käännyin väärään suuntaan, ja pari kilpakumppani-heppua sai kiinni. Onneksi yksi järjestysmies koppasi meikäisen vauhdista kiinni ja niittasin meikäläisen vastapalloon takaisin oikealle reitille. Hävisin noin 30 - 45 sekkaa tässä kouhoilussa.

Huomasin olevani henkisesti aika pihalla(kuten yleensä aina), koska yritin keskittyä vain rennon letkeeseen juoksuun, sekä yritin nopeasti ratkaista parhaat juoksulinjat ja mahdollisimman tehokkaat esteenylitystekniikat - kapasiteettini ei riittänyt yhtään (korpi)filosofisiin pohdintoihin. En enää välittänyt keskittyä kilpakumppaneihin - vain omaan suoritukseeni.

Juoksu jatkui, ja yhtenä osiona oli vesisuihkuja alhaalta päin. Tämä osio oli vallan mukavaa, sillä meikä oli NIIN MUDASSA, että tuntui hauskalta keventää mutakuormaa. Ainoa negaatio tässä oli se, että vettä tulvi VITUSTI juoksuradalla, ja meikä meinasi liukastua sen puolenkymmentä kertaa, sillä lunaraceri ei TODELLAKAAN ole sadekelin kenkä. Muutin midfoot askellusta, päkiälle ja näin homma lopulta hoitui suht turvallisesti.stmrun7-normal.jpg

Nyt alkoi kohtalaisen pitkä juoksuosuus ja hetken aikaa tunsin, jotta tämähän on ihan asiallista hommaa. Vauhtikin oli suihkun jälkeen 3.20 - 3.30 välissä ja elämä tuntui hymyilevän. Suihku teki poikaa.

Nopeasti mieli muutui, sillä kohta pääsi ryömimään mudassa, eli suihkuraikkaus ei kestänyt kuin tovin. Tätä lystiä oli ehkä 50m, mutta VITUTUS hieman enemmän kuin 50%. Esteestä selvittyäni ajattelin, että eipähän tässä mitään, kunhan tässä piakkoin läiskii vain uudelle kierrokselle, mutta kuinka sitä osaakaan olla väärässä.

Hyvin pian hokasin, että edessä on n. 1 km nousu, (jossa kuulemman mukaan nousumetrejä sata kappaletta). Sopivissa saumoissa oli paaleista ja autonrenkaista tehty esteitä, jotka rikkoivat tätä nousemisen yksitoikkosuutta. Voidaan sanoa, että ennen kuin pääsin mäen harjalle, niin meikällä oli lihaksisto niin täynnä maitohappoa, jotta sitä valui norona korvistakin.

Seuraava juoksuosuus meni hyvin pitkälle palautellessa, eikä meno ollut AINAKAAN rentoa -kantapäät eivät TODELLAKAAN läpsyneet PERSELIHOIHIN. Viimeisenä niittinä tähän rentouden hakemiseen tuli vielä JÄRKYTTÄVÄN jyrkkä multavuori, jonka päälle piti kiivetä nenä maata viistäen. Tämäkin oli paha nakki johtuen kengistä, myös ponnistaminen oli ajoitettava oikein ja oikeassa paikassa. Rehellisesti sanottuna, tässä mäessä en varmasti ottanut YHTÄÄN juoksuaskelta.

Mie aloin olla melko pitkälle maani myynyt, sillä tuumasin mielessäni - ettei oikeen tämä homma mee putkeen. Juoksu ei kulje PÄTKÄÄKÄÄN, ja estetekniikka on erittäin puuttellista.

Seuraavaksi oli taasen merikontin ylitys ja se meni ihan normaalisti, eli käteen -ainakin omasta mielestäni.

Juokseminen jatkui ruohokentällä. Reitti kulki edes'takas siksakkia, tämä oli henkisesti tiukkaa, sillä tuntui, ettei tämä 180 asteen mutkittelu lopu KOSKAAN. Tässä vaiheessa sain taas näköyhteyden kärkeen, mutta enpä jaksanut laskea erotusta.

Labyrintistä pois päästyäni, melkein heti tuli este, jossa oli olkipaaleista tehty valleja tai muureja, sekä vallejen välit oli täytetty auton renkailla. Myös tukkeja oli asennettu poikittain (ilmaan) reitille pakottaen kilpailijat konttaamaan niiden alitse ja ylitse.

Mietin, että alas laskeutuminen sekä konttaaminen vie aikaa AIVAN HELVETISTI. Päätin ainakin yrittää käyttää (testatusti)erittäin hyvää räjähtävän voiman tuottokykyäni, ja kokeilla hyppiä tukilta toiselle, vaikka olivathan ne melko kaukana toisistaan. Tämä onnistui ja meikäpoikahan loikki tukilta toiselle kuin aropupu SAATANA. Järjestymieskin huusi englanniksi jotain: "ennen näkemätöntä" tjsp. Tiesin, ettei tähän muut juoksijat pysty, olin hetken tyytyväinen itseeni, sekä tiettyihin ominaisuuksiini.

stmrun2-normal.jpg

stmrun1-normal.jpg

Tyytyväisyys lakkasi erittäin nopeasti, nimittäin edessä oli 40 m räpiköinti erittäin kylmässä vedessä. Heti jorpakkoon pulahdettua takareidet sekä pohkeet hitsasivat kiinni. Kuten monet tietäävät, niin silloin meikäläinen kelasi mielessäni, että: "ennen näkemätöntä PERKELE". Räpiköin krampaavilla koivillani altaan päähän ja päädyssä oli taas ongelmia liukkaiden kenkien kanssa - VITUTTI kovin.

Aikani altaan reunalla temuttua, pääsin kynsillä jyrsien liukasta rinnettä ylös - krampit jäivät ONNEKSI altaaseen. Seuraavaksi vastaan tuli erittäin miellyttävä yllätys, varsinkin läpimärkään ruhoon - sähköä.

Vedin sähköä roikkuvien piuhojen välistä ja alitse kuin Nato-ohjus, enkä kovinkaan montaa napsua saanut. Kuitenkin juuri niin monta, että TAAS teki mieleni hakata joku. Tästä mielentilasta pääsin eroon siinä vaiheessa, kun ravasin eläimenä kohden seuraavaa estettä.

Seuraava este tulikin pikaisesti vastaan. Kelailin, että eipähän tässä enää paljoa ole kierrosta jäljellä, sillä maisemat alkoivat muistuttaa loppusuoraa, sekä katsojiakin alkoi olla jo huomattavasti enemmän.

Esteenä oli tällä kertaa mutaista alustaa höystettynä puomeilla, jotka pakottivat kilpailijat melkeistä konttaamaan. Jonkinmoisella limboamistekniikalla vältin konttamiset, mutta enpä tiedä voitinko ajallisesti pätkääkään.

1948_GHJ_V6_00061-normal.jpg

Mutaisen puomiesteen jälkeen, tuli heti sellainen heinäpaali, merikontti, verkkoeste, jossa piti kiipeillä verkkoja pitkin paali/merikontti nippujen ylitse. Luokille asetettuja verkkoja pitkin taiteilu vaati käsien, sekä jalkojen yhteistoiminnalta melkeistä enemmän kuin meikällä oli rahkeissa varaa. Pääsin kummiskin tämänkin esteen ylitse.

Tästä jatkuin pienehkö juoksuosuus, joka sakkaili loppusuoralle. Loppusuoran alkuun piti ylittää rengasmeri, joka vaati oikeanlaista askellusta, renkaiden lukutaitoa sekä malttia. 

IMG_0396-normal.jpgKatsoin ennakolta, että minkä renkaan päälle astun, mm matalaprofiilirenkaat eivät soveltuneet jalansijoiksi huonostikkaan, sitten vain sopivan kevyt mutta napakka askel, ettei rengas anna periksi.DSC01030-normal.jpg

Omasta mielestäni tekniikkani oli loistava, ja saavutin kilpakumppaneitani tällä tekniikalla reilusti. Sijoitukseni oli tällä hetkellä noin kuudes, mutta olimme mm kilpailun voittajan kanssa tällä esteellä samaan aikaan. Hän oli kiipeämisosuudella, kun mie aloitin renkaiden yli leijumisen.

Rengasmeren ylitettyäni piti kiivetä taas merikontti/paali virityksen ylitse. Tämän jälkeen pääsi juoksemaan kohden kierroksen viimeistä estettä.IMG_1764-normal.jpg

kuva1%20%281%29-normal.jpg

Juoksupätkän jälkeen tulikin kauan odottamani kierroksen viimeinen este. Se oli hieman vaativampi kiipeämis-projekti. Muutamia merikontteja oli napattu nippuun, ja sinne vei olkipaaleista tehdyt portaat. Jouduin taas käyttämään maksimaalista pomppua, että pääsen merikontin päälle. Happoisilla jaloilla tämäkin on suhteellisen hankalaa, mutta jotenkin se tässä kilpailullisessa adrenaliini-kiimassa onnistui suhteellisen asiallisesti. 

Siitä suuntasin maaliportin alitse, ja väliaikamaton ylitse toiselle kierrokselle. Juuri mattoa ylittäessäni forerunner piippasi 12. kilometrin täyttyneeksi.1948_TJ_V9_00022-normal.jpg

Tämän artikkelin kirjoittamiseen meni yli tunti. Kuten tiedätte, niin miehän en tätä enää käy oikolukemaan PERKELE. Varsinkin ku hävitin puolet teksteistä jo kolme kertaa. Haistakaapa miun puolesta vaikka PASKA, varsinkin sikäli kirjoitusvirheet sekä muut typot aiheuttavat suurtakin närästystä.

Tarina toisesta kierroksesta, banketista ja ennen kaikkea bakkanaaleista ilmestyy myöhemmin.