Tuli sit käytyä Hasapepelandiassa kattomassa Hasapepejen toilailuja. Mulla kaatui netti ennen lähtöö, kun nyt näitä mun linjoja hoitaa sit Dna entisen Soneran asemasta. . Mut tästä episodistahan mie kerroinki jo aikaisemmin. Niin no joka tapauksessa netti oli mykkänä, ku DNA:n hasapepet olivat vetäneet meidän laajakaista linjan naapuri tönöön. Joten en nyt hirveesti ole tänne päässyt tarinoimaan

No jokatapauksessa lähimme To-Pe yönä kurnuuttaamaan PeräBerberiasta kohti Helsinkii. Matka meni ihan ok. Ainut mikä jännitti, pelotti ja vitutti oli toi lentäminen. Ku miehän oon niin kova äijä, etten pelkää MITÄÄN -paitsi lentämistä, haita meressä ja sitä että maanvetovoima lakaa toimimasta ja mie lähden sit leijjumaan. Joka tapauksessa selvisimme hengissä Venetsian kentälle. Sieltä pikkubussi kyyditys kohti Montebellunaa. Kävimme vähän ostelemassa ruokaa ja tietty kaljaa. Majotustilatkin pääsimme näkemään, ja kieltämättä hieman karuthan ne olivat. Mut karu se meidän porukkakin on, joten jokaiselle ansionsa mukaan.

Ekana iltana ei oikeen tapahtunut mitään supererikoista. Katelimme kaupunkia, söimme, tarkastimme radan ja kävimme vähän lenkillä. Yö menikin helkkarin huonosti nukkuessa, ku toi kisajännitys alkoi nousta tappiin saakka. Eli aamulla perinteinen setti: lenkille, suihku ja aamiainen. Sit vain odottamaan illankisaa. Tää odotus tuntui todella pitkälle, mut kello naksutti silti kohti starttia. Meillähän oli viimeinen vetovuoro Europalio sarjassa, ku olimme hallitsevia mestareita.

Lähimme noin tuntia ennen kisapaikalle verryttelee ja muuten haistelee fiilistä. Tunnelma oli kisapaikalla ihan huikean hyvä. Todella jännittynyttä porukkaa kärriensä ympärillä ja jopa katsojia. Nää kärrithän on sellaiset perinteiset noin 350 kg painavat torikärryt. Mitkä vedetään noin 2 km:n päähän suht isolle mäelle. Joukkueeseen kuuluu 1 kpl vetäjiä, 6 kpl työntäjiä ja ns kärrin johtaja. 4 henkee työntää kärriä kerrallaan, mut 2 heistä on mahdollista vaihtaa noin 1km jälkeen. Meillä oli tiukka taktiikka, kisaa silmällä pitäen. Eli järjestys on seuraava Hyppösen Marko vetää kärriä, Hyppösen Mika, Minä, Paunosen Toni ja Koppasen Toni aloitetaan työntö porukoissa. Vaidossa tulee Juha "läski ja yksinkertainen luutnantti" Rantasalo ja Mane. Mika H. ja Toni K vaihtavat pois. Ja tietty mie ja Toni P olemme alusta loppuun.

Ennakolta ajattelin että tää on perkeleen tiukka rasti vetää kisana. Eli työnnät noin 9-10 minsaa kroppa ihan totaalisen hapoilla. Mut ei se intoo laskenut. Meille oli arvottu S. Andrean kärri elikkäs se oli meidän ns "kummi" joukkue. Varmaan hasapepet yrittivät taktikoida meille huonoimman kärrin, koska sillä samasella kärrillä meidän porukka oli tehnyt edellisenä vuonna huonoimman aikansa. Mut silti voittoahan puolustetaan.

Valmistauduimme porukalla lähtöön ja ryhmittäydyimme kärrin taakse. Tuomari laittoi meidät matkaan. Lähdimme raastamaan kohti mäkee. Radalla on noin 600 ekaa metriä suht hivuttavaa nousua ja sit alkaa jyrkkenemään ihan perkeleesti. No alkuun oli tiukat mutkat oikeelle ja sit vasemmalle. Kärri meni helkkarillisessa sladissa vielä toisessakin mutkassa ja vauhti oli kaamee. Kenelläkään muulla en nähnyt kärrin vetävän niin pitkässä sladissa, kuin me poljimme siihen rakkineeseen vauhtii. Noin 30 sekunnin jälkeen alkoi kärry painamaan ihan törkeesti ja vauhti hidastu. Mie laitoin voimaa enemmän peliin, mut turhaan. Vauhti hiipui hiipumistaan. Vedimmekö perkele ittemme liian tiukille ekassa 45 sekunnissa? Tuska hiipi reisiin ja käsiin. Vauhti hiipui hiipumistaan. Mie en voi jaksaa maaliin saakka tälläistä kipua ja raastoa.  Sit joku potkaisi rengasta ja rupesin kahtomaan. Hiipumisen syy selvisi -yksi rengas JUMISSA!!. Ja sehän vie enimmät tehot meidän porukasta. Ei PERKELE, miehän en tuu Italiaan saakka vain urheilemaan vain minuutiksi. Mulle tuli ihan totaalinen hermojen palaminen ja meinasin kääntää koko helvetin kärrin nurin niskoin. Kevyttä riehumista, huutoa ja kiroilua. Mie en saatana ala tälläiseen. Perkeleen kärri!!

Kesken parhaan riehumiseni St Anderan joukkueen johtaja tuli sanomaan, jotta mahdollisesti saamme uuden yrityksen. Mut meillä on joukkuen ihan hapoilla ja väsynyt. Sit uutta runnomista kehiin. Verryttelyt siis jatkukoon. Toni P. valitti että paikat on ihan jumissa ja itellä tuntui ihan samalle. No ruvettiin verryttelemään siinä sadattelun lomassa.

Kohta tulikin uusi kärri tilalle ja samat hermoilut uudetaan. Tuomari laittoi meidät matkaan. Eli ensimmäiset 350 m meni aikaan 68 sekunttia. Ja siitä alkoi kaamee nousu. Vauhti alkoi hiipumaan, ja silti kipu alkoi lisääntymään. Mietin jotta 1 km kohdalla tulee vaihtomiehet ja sen jälkeen nousukin ei ole hirveen jyrkkää. Eli 1 km:n jälkeen homma on helppoo. Tähän vaihtoon meni aikaan 4.38. Eli ihan ok hölkkävauhtia jyrkkään mäkeen. No just ja just selvisin hengissä vaihtopaikalle. Läski luti ja Mane kävivät työntämään ja kärri otti uuden kiihytyksen. No tätä vauhtia ei kyl kestänyt kuin 15 sekkaa ja sillon oli ainakin Rantsu jo totaalisessa kanttauskunnossa. No itelläkin tuntui hirveelle, mut kunnia ei antanut antaa periksi tuumaakaan. Viimeinen kilometri tuntui helevetillisen pitkälle. Vaikka työnnän niin paljon ku kropassa on varaan. Niin ei kärri suostu kulkemaan yhtään lujempaa. Ise huuti viimeisen väliajan  noin 8.00 ja silloin tiesin jotta nyt ei oo kuin reipas minutti ja kaikki peliin. Eli niin sanottu viimeinen kierros. Mie pistin kaiken peliin ja nostin katseen kohti maali viivaa. Lamaannuttava kipu tuntui happojen muodossa koko vartalossa. Mut silti yritin puskee kovemmin kuin koskaan ennen. Maaliviivalla kaaduin ja vähäksi aikaa heitti muistia pois. Tolkku alkaa palata siinä vaiheessa kun joku kaataa vettä niskaan ja ravistelee jalkoja. Aluksi en päässy takaisin koivilleen mut aikani asfaltilla teutaroidessa taas jalat alkoivat kantamaan. Aivan epätodellinen olo ja aikakin oli suhteellisen hyvä 9.11, vaikka kulutimme parhaat voimamme ekaan yritykseen. Varsinki kuin kuulin että olimme reilusti parhaita koko porukasta. Sit alkoi kevyt riehuminen ja IMATRA oli hasapepejen puheenaihen numero UNO..

Maaliintulon jälkeen lähdin hölkkäilemään kohti majotustiloja. Juoksu tuntui alkuksi aivan uskomattoman jäykälle, mut pakko oli lasketella freesin oloisena. Etteivät hasapepet pääse sanomaan jotta meidän porukalla olisi huonokunto. Majoitustiloissa vedettiin sit kunnon kumarat voitonmaljojen muodossa ja hirvee huuto tietty päällä. Illalla olikin paikallisessa kahvilassa ihan kohtuu kinkerit, ja varmaan ei jäänyt yhdellekkään ihmiselle epäselväksi mistä päin olemme tulossa. Sen verran kovat hyminät olivat nää juhlat, jotta taidanpa jättää seuraavat kisat väliin. Mut reissun paras osuus on vielä edessä. Ku seuraavana päivänä oli Palio elikkäs paikallisten joukkueiden kärrinvetokilpailu. Siitä kertoilen ehkä joskus toisten.