Eilen aamusella tutina oli tossuissa ihan maksimissaan. Herättyäni kävin verkkailemassa keveetä 6 km, ja tuntuma oli PERKELEEN herkkää. Suorastaan kantapäät väkisellä meinasivat läpsyä pakaraan, jos vähänkään hellitti keskittymistä juoksuun.

Aamiaisen popsin loistavalla ruokahalulla (kuten aina ku istun ruokapöytään). Pakkailin reppuun loput kamat, iskin Tanhuvaaran suuntiman nahkakompassiin, hyppäsin autoon ja läksin posottelemaan. Matkalla suunnittelin loistokkaan taktiikan päivän kisoihin. Suunnitelma meni seuraavasti: vedän loistokkaan (tasapaksun) pyristelyn 12km kisassa. Kuten kaikki varmaan tietää, en ole mikään loistokas maastomenijä, mut usko omaan ruhoon oli viilattu tappiin. Sen jälkeen suoritan maksimaalisen fanitus-operaation naisten startissa, ja odottelen 4km kisaa.

Nelkulla vedän sit hullun riskillä ja älyttömällä kosto-menttaliteelilla VITTUMAISESTA kropasta ns paskat pihalle. Nimittäin Pyhäselän 9 sekan PETTURUUS vielä kaiherteli pahasti mielessä. Tää loistokas suunnitelma mielessä kuruuttelen kohti savonmaata, ja joku tarkkakorvainen olisi varmaan kuullut omahyväistä tyttömäistä kikattelua autosta, sillä NIIN tyytyväinen olin omaan masterplaaniin.

Kisapaikalla normihäröilyt ja verkat. Pari minsaa ennen 12km:n viivalle siirtymistä pomputtelen päkiöillä kevyttä hyppelyä. Rinnassa tuntuu tuttuakin tutumpi muljahdus ja tiesinpähän mitä siitä seuraa. Sydän alkaa läpättää kuin kolibrinsiipi ja eipähän siinä mitään enää tehtävissä. VITUTUS on kivunnut sellaisiin sfääreihin, että paremmin enää osaa sanoa.

Lähtö tapahtuu ja juoksusta ei tuu yhtään mitään. Varmaan jotain 4 minsan vauhtia pääsen etenemään, ja voimat on ihan loppu. Reilun parin km:n jälkeen katson parhaimmaksi ideaksi lopettaa rypistelyn, nimittäin PASKATHAN on jo housussa, siis tän juoksun suhteen.

Pukuhuoneesa kelailen jatkosuunnitelmaan. Ekana ajatuksissa pyörii, että sipasen kamat läjään ja lähen PeräBerberiaan suremaan. Tarkemmin asiaa tuumittuani tulen tulokseen, jotta naisten lähtö on NÄHTÄVÄ, ja olisihan se nelkkukin vielä mahdollista juosta. Käyn suihkussa, vien kisapaidan kuivumaan. Päätän nollata tilanteen ja startata vielä viimeiseen lajiin.

Valmentajan asuntoautolla vähän spegulointia ja siellä makoillessa rytmit palaa normaaliksi. Muutama tunti venailua ja lähden veryttelemään. Nyt otan verryttelyt tosi keveesti enkä suuremmin uskalla muutenkaan hötkyillä.

Sen verran suunnitelmiin muutoksia oli tehtävä, että nelosella on PAKKO päästä maaliin, nimittäin toista peräkkäistä keskeytystä mun olemattoman heikko PSYYKE ei kestäisi.

Nelonen lähtee tosi vauhdilla liikkeelle. Siinä ei maratoonarin nopeus riitä alkuunkaan, mut yritän räpiköidä joukon jatkona. Eka kiekka menee suht nopeesti ja toisella kiekalla alkaa hapot puskee jalkoihin sopimoilleen. Viimeisessä isossa ylämäessä tuntuu kuolemalle ja alamäessä päästän käsijarrun vapaaksi. Ohitan muutamia juoksijoita lasketellessa, mut jalat on yhtä jöötiä. Tasaisella menee kaikki alamäessä ohittamani juoksijat ohitse ja lisäksi vielä pari muutakin. Vielä saan rytmin takaisin ja yritän lappaa sen mitä jalat antaa periksi.

Pari sataa metriä ennen maalia silmissä sumenee ja luukutan sellaisen maratoonari loppukirin, että itteekin hävettää. Maaliviivalla tää massa on kiihdytetty sellaisiin vauhteihin, ettei jarrut pelaa huonostikkaan. Rysäytän sinne aitojen sekaan kuin made katiskaan (sorry vaan jos joku sai damagea mun rysätyksestä, ei ollut mun vika, sillä vastaanottajat olivat liian heiveröisiä). Siitä järjestävä taho tavoilleen uskollisena repi meikät korvista omalle paikalle, ja kisa on taputeltu. Maalissa sijoitus 32.

Eipähän jäänyt tästäkään kisasta kovin häävi maku, mut pääsinpä maaliin SAATANA. Ens kerralla nelkulla tiedän ainakin lähtee kovempaa. Nyt oli vähän varmistelun makua.

Kauppia voisin speguloida loputtomiin, mut jatkan siitä vaikka huomenissa...