Eipähän ole pystynyt avamaan sanallista arkkua pätkän vertaa, sillä kaikenmoisia paineita olen tuntenut ERITTÄIN jykevillä harteillani. Osa paineista on tullut siviilielämäni hömpötyksistä, mutta melkoisen kakun olen haalinut tästä storngmanrunin kisaraportin laatimisesta. Lupasinhan laatia PASKIMMAN raportin minkä ikinä olen laatinut, ja onhan tässä vuosien saatossa tullut sen vertaa kuraisia tarinoita kisoista iskettyä, että tämän riman alittaminen on PERKELEEN vaikeeta.

Itse kisoistahan en kaksisia paineita ottanut, vaikka uhkasinkin voittaa sutenööristi. Sen vertaa järjenvalo loistaa päässäni, että viimeisen kuukauden kohtuu napakat ongelmat selässä, sekä pakaran ja lantion alueella iskivät realismia kehiin, jotta tajusin sutenööristi voittamisen olevan hankalaa. Mietin, että ihan sellainen loppukiri voittokin menettelisi - ja HELVETTEN kaupan päälle.

Nämä tarinat eivät mene ihan aikajärjestyksessä, mutta enpä jaksa siitä välittää PASKAN vertaa, vaan avaan hieman taustoja.

Strongmanrunille osallistuminenhan oli sellainen hetkellinen mielijohde, ku hokasin ton äänestyksen facebookista. Ajattelin, että kyllähän mulla varmaan tollaisessa äänestyksessä olisi suhteellisen asialliset saumat. Laittaisin vain pikkuisen lumipallon pyörimään Juoksufoorumi.fi:n kautta, sekä luottaisin (keski-ikäisten) naisten SUUREEN voimaan hoitaa meikäläiselle sellainen äänivyöry, että oksat pois. Äänestys menikin ihan asiallisesti ja ääniä tuli HUOMATTAVASTI enemmän kuin uskalsin villeimmissä ajatuksissani edes toivoa - kiitos vielä kerran kaikille.

Kelailin kevään kilpailullista suunnitelmaani tovin, tulin lopputulemaan, että palasten loksahdellessa kohdilleen kunnon pitäisi olla suht asiallinen. Tämä kävisi hyvästä treenistä kohden Oulun Terwamaratonia, varsinkin ku SM-maantiestä olisin varmaankin ehtinyt jo palautua reteen kutkulleen.

Kuten kaikki tiedämme, niin palaset eivät loksahtaneetkaan kohdilleen, vaan jouduin skippaamaan SM-maantien, kaikki siihen valmistavat kisat, sekä myöskin kaikki avainharjoitukset viimeisen kk:n ajalta. Lähtökohdat kilpailuun eivät olleet häävit.

Viimeisinä viikkoina ennen kisaan lähtöä yritin saada selkää oikenemaan Tonderin Jampan fysioterapiala sekä Oravan Heikin osteopatialla. Sen vertaa ne auttoivat, että pystyin kyllä juoksemaan, mutta pelkästään vain kevyellä vauhdilla. Kovaa treeniä en uskaltanut tehdä, koska sellainen kirraus tuntui pakara/takareisi-osastolla.

Viime viikon maananataina käytin viimeisen oljenkorteni ottamalla kortisonipiikin hanuriin, sillä tiesin ettei juoksemisesta tule YHTÄÄN mitään, jos jokaisella askeleella vihloo PERSELIHOIHIN kuin puukolla sinne tökittäisiin. Se auttoi hieman, mutta kivutonhan jalka ei kuitenkaan ollut. Päätin kummiskin kisoihin osallistua, enhän halunnut olla ihan täydellinen VELLIPERSE, vaikkakin varmasti monet niin ajattelevatkin - suotakoon se heille.

Lähtö PeräBerbariasta tapahtui perjantaina, ja meikällä oli viilikset aivan matossa. Töistä, kiireistä sekä stressistä johtuen olin ehtinyt nukkua viimeiseen pariin vuorokauteen noin 7 tuntia, joten eipähän tästä päivästä hirveesti ole sanottavaa. Melkoisessa sumussa kouhin junalla Helsinki - Vantaalle, siellä kokoontuminen Team Finlandin kanssa (Milla, Jari, Miska sekä huoltajina Susu, sekä rantaruottalainen n:o 4).

VITTUMAINEN matka lentokoneella kohden Frankfurtia, sillä näköjään vieläkin pelkään lentämistä. Uskollisimmat lukijat tietäävät, että miehän en oikeestaan pelkää mitään muuta, kuin uimista meressä(haiden takia), lentämistä ja sitä että maan vetovoima lakkaa ja mie lähen leijumaan. 

Sumuisen päivän päätteksi saavuimme hotellille Nürburgringille ja saimme sieltä kipailuhärpäkkeet sekä suoritimme huoltoa pastan voimalla. Mie lähdin nukkumaan melkein heti syötyäni, sillä ei paljoa napostellut jäädä katsomaan minkämoiset karkelot ovat tulossa - univelkaa oli ihan liikaa.

jatkunee joskus...