Eilen aamusella PeräBerberiassa lämpötila lähenteli 30 miinus astetta. Siinä aamulenkille valmistautuessani pakkasin rytkylöitä sekä ryijylöitä sen vertaa niskaan, että tuumailin Gustafsonilan Veikankin olevan vallan ihmeissään. Kahdeksat villahousut ja kahdettoista nutut niskassa läksin neljän tiimassa löntystelemään kohden Vuoksea. Lenkin jälkeen merkitsin harjoituspäiväkirjaan harakanvarpailla 11 km kevyttä hölkändeerää.

Kuvitteellisen kellokortin leimasin hieman vajaata kuusi, ja hoitelin virkaani parhaalla mahdollisella teholla, mitä kropasta on mahdollista ottaa irti. Tämähän ei tietenkään tarkoita, että olisin, saati pystyisin olemaan äärettömän ahkera tai toimelias, mutta maksimeilla vedetään mitä ruhosta ja psyykkeestä lähtee PERKELE.

Välistä toki hymyn kare käy huulillani mietiskellessäni, että kilpakumppanini ovat parhaillaan etelän sulalla tiestöllä mättämässä, ja suurin piirtein samanmoisella (pienemmällä) harjoitusrasituksella. Lisäksi vielä heillä on palautumisen suhteen pahimpana kantona kaskessa paikallisessa ravintolassa syöminen, kaupassa käynti, tai PERÄTI itse ruuan tekeminen. Enkä mie ole tästä sitten pätkääkään katkera, vaan jokaiselle ansionsa mukaan - näinhän sanotaan. Kuten sanoin, hymyilen asialle.

Onhan HELVETIN paljon siistimpää eleskellä, kun on samaan aikaan neljä palloa ilmassa ja pari kolme vielä käsissäkin. Sinänsä vähän hirvittää, jos tähän syssyyn pukkaa paljon puhutut ruuhavuodet, niin mistäkän meikäläinen saisi ylimääräisen parin käsiä, koska sittenhän saattaa vielä olla palloja ilmassa tuplamäärä. Joka tapauksessa, tästä saan hyvää käyttistä tulevaan elämänkertaani, jonka pitäisi valmistua heti pikimmiten vuonna 2038.

Takaisin asiaan.

Työpäivän päätteeksi kouhin autolla nollat taulussa kohden kotia. Välittömästi perille päästyäni vetäsin tunnin päikkärit, ja taisinpa hieman välipalastellakkin. Pakkanen lauhtui päivän mittaan, kävi tuulemaan ja nakkaamaan valkoista PASKAA tuutin täydeltä. Riuhtaisin kamat niskaan ja lähdin nylkyttelemään kohden Aholaa.

Kone nakutteli kilometrejä hissukseen forerunnerin näytölle. Juuri siinä kohden, kun tuiskuttava lumi jääti silmiä kiinni, alkoi VITUTUKSENI nousta siihen määrään, että tulin miettineeksi, jotta eihän siitä ole kuin 20 vuotta, niin tälläiset keliolosuhteet (kova pakkanen tai TYMPEÄ lumisade) olisivat vain kivoja haasteita lenkkeilyyn. Näkisin vain kuinka elimistö/psyyke reagoi tälläisiin juttuihin. Nykyisellään kyllä tiedän kuinka homma toimii, ja lopputulemahan on, jotta pakkanen tai lumisade ei aiheuta muuta reaktiota kuin VITUTUSTA. Tämän loistokkaan ajatusleikin jälkeen havaitsin, että olen muuttumassa pikkuhiljaa kärttyiseksi vanhaksi ukoksi.

Filosofointihetkeni päättyi havaintoon, että kotipihan tuntumassa forerunneri piippaa kahdennenkymmenennen toisen kilometrin täyttyneeksi. Lopetan joutavan kilometrejen haalimisen ja kävelen viimeiset sadat metrit kotiin.

Tänään teinkin sitten vähän kovempaa luukutusta, mutta tarinointia on jo vähintäänkin tarpeeksi, joten tyydytään vain tälläiseen loppukaneettiin.