Kisapäivä tokkiinsa, kuten kaikki arvasivatkin PERKELE!! Päivän plan oli Upinniemi ja sotilaiden maastojuoksun 6km:n SM-kisat.

Aamulla heräilin ERITTÄIN hyvissä ajoin ja läksin verryttelemään. Veivailin sellaista keveetä hölkändeerää noin 8 km ja muutaman ruskon nappasin, ihan vain huvikseni SAATANA.

Ise, Tero-mies sekä Aki-man tulivat hakee mua PERSEEN ylitte yhdeksän, ja totta tosiaankin oli valmiina päivän otoksiin. Totuuden nimissä myönnettäköön, että vähän kinnasi lihakset ja myöskin polvia jomotti kuin vanhainkodin kiikkustuolissa ratsastajilla, mut enhän niistä viittinnä ottaa murhetta, sillä olenhan vielä sen vertaa nuori orhi PERKELE.

Ajeltiin kisapaikoille HELVETIN reteenä äijinä koko äijä-lössi, mitä nyt Isellä muutamia vastoinkäymisiä lohkenneen hampaan muodossa ja muutaman ylinopeussakon, mut emmehän antaneet moisten latistaa meidän hekumaalista viilinkiä. Varsinkaa ku ei omaan nilkkaan sattunna SAATANA.

Perillä olimma turhan hyvissä ajoin. Liian pitkien aikojen jälkeen saimma numerot ruinattua kilpailukansliasta ja pääsimme keskittymään olennaiseen, elikkäs vahtaamaan veteraanien, kauniiden raasto-naikkosten ja ei niin kauniitten mut sitäkin nuorempien varusmiesten kirmaamisia.

Katoimma aikamma moista erimmois-ikäisten kautta sukupuolisten höntyilyä, ja pian oli aikamma koittaa verrytellä kuin urheilijat kuunaan. Miekin kävin kirmaamassa verryttelyinä ainakin (melkeistä) pari kilometriä ja nitskauttelin päälisiksi niskojani niin komiasti, jotta varmaan kovimpien kilpakumppanien hermot ja hapotus millimööit oli VARMASTI tapissa ja napissan jo pelkästä vaklaamisesta SAATANA.

Startin aikana yritin pitää hermoni niin napakasti kurissa, jotten ainakaan ekaa viittä kilometriä juokse hirveesti alle 2:50min/km keskivauhdilla. Hyvinhän pidin hermoni kurissa ja vauhti alkoi alku kilometreillä asettua justiinsa kisakumppaneille sopivalle tasolle, eli siihen 3:20min/km hölköttelyyn.

Taoimma sitä säälittävää taaperrusta ainakin 4.7km:ä, kunnes huomasin, jotta jopas tätä läskiä alkaa hapottamaan pikku nyppylöiden nouseminen. Eihän siitä mennyt kuin pikku tovi, kunnes jälleen hokasin olevani melkoisen syvällä suossa, nimittäin kilvoittelemassa kisassa 2.- 3. sijan paikkeilla.

Siinä 5,6km kohdilla eroa johtavaan oli (Isen eritäin tarkkojen laskelmien jälkeen) noin 7 - 7,5 sekunttia. Mie olin totaalisesti pihalla ja kroppa kihisi yllättävän mukavasti tuskasta. Olin hieman VITTUUNTUNUT olotilaani, sillä näköjään moistahan tunnetta en ole hirveästi näköjään päässyt elämäni aikana kokemaan.

Tein kummiskin yllättävän päätöksen ja päätin vielä yrittää. Runttasin viimoiset 400m sen mitä ikinä pystyI kropasta irti ottamaan. Luulisin, että tartanilla menisi sama pätkä noin 54,7 sekunttiin. Hyvällä kelillä jopa 53 alkuiseen.

Maalissa olo oli suhteellisen retee (eli PASKA). Pystyin kävelemään paremmin kuin pari viikkoa aikaisemmin Lahdessa. Muutenkin jäi vähän valju fiilis...Ei vain ollut taaskaan mun päivä SAATANA.

Nyt tiedän, seuraavalla kerralla EN EDES YRITÄ!!