Tulipahan käytyä Italian mailla seikkailemassa. Tähän reissuun oli kyl lähtökohdat jo Suomesta lähtiessä ihan PERSEESTÄ. Sillä torstain ja perjantain välisenä yönä en saanut nukuttua sekunttiaakaan. Ja torstai aamunakin olin jo herännyt klo 04, joten perjantaina ku pääsemme Montebellunaan nii meikäläinen oli ainakin ihan puhki. Muutenhan eka päivä meni majoituspaikan etsimiseen, kevyeen lenkkiin, henkilökohtaiseen huoltoon ja lepoon.

Launtain aloitin kevyellä 10 km lenkillä, tuntuma alkoi olla parempi ja jaloissa oli suhteellisen vahva olo. Lenkin jälkeen temmoin aamiaisen naamariin ja rupesimme odottamaan kisaa. Tietysti kisapaikalla olisi ollut paikallisten joukkueiden ns aika-ajot(puoleenväliin) millä selvittäävät sunnuntain kisan lähtöjärjestyksen, mut asuimme keskitysleiri majoituksessa muutaman km:n päästä, joten sieltähän ei viiti lähtee häröilemään kovin herkästi.

Vähän ennen meidän kärrintyöntö vuoroa, tulimme kisapaikalle tekemään viimeiset verryttelyt. Rehellisesti voin myöntää, että tuntuma ennen kisaa on enemmän kuin jännittynyt. Pikkuisen on pelonsekaista tunnetta rinnassa. Muistan viimevuotisen tuskan määrän, mutta olen latautunut kisaan vain antaakseni kaikkeni, ei tuumaakaan vähempää.

Tavoitteemme on juosta mäelle alle 9 minsan ja mielestäni se on realistinen tavoite. Viime vuonna vedimme 9.11 ja parhaimmillaan porukka on temponut kärrin 8.44 pintoihin.

Startti tapahtuu ja minä olen aisoissa, eli olen vastuussa ajolinjoista. Vedän linjat alkuun todella loivasti ettei kärri lähde sladiin kuten viime vuonna. Sladissa meneminen on komeeta, mut täysin tarpeetonta ajan ja voimien haaskaamista. Tietysti pitää myös yrittää pitää kärriä radalla ettei se osu katukivetykseen tai rakennuksen seinään, siitähän ei hyvä heiluisi. Vedämme melkoisella raivolla. Noin 600 m kohdalla tunnen kuinka happo alkaa muodostumaan jalkoihin. No tiedän jotta se on normaalia ja tästä ei tuntuma enää yhtään parane. Jyrkkä osuus tuntuu matelulta aivan kuin kärri jäisi paikoilleen, mut vissiin se ei ihan paikoilleenkaan seisomaan jää.

1000 m kohdalla tulee paikka mistä voi vaihtaa 2 verestä miestä. Viime vuonna virheellisesti ajattelin että siitä alkaa helpottamaan. Se ei niin käy, vaan tuska kasva kasvamistaan ja viimeiset 4 minuuttia ovat vuoden pisimmät. Kärri matelee matelemistaan, vaikka yritän kuinka polkee jalkaa toisen eteen, niin turhaa. Kärri ei tunnu liikkuvan yhtään lujempaa. Käsillä yritän antaa "nykyjä" mut sekään ei tunnu tehoovan, sillä jaloissa ei ole tarpeeksi voimaa. Maali tulee näkyviin ja yritän pinnistää jostain sopukasta voimaa kehiin ja niin taitavat tehdä muutkin sillä kärri liikkuu vähän nopeammin. Katse maaliviivaan ja maratoonarin loppukiri...kipu on niin lamauttavan sietämätöntä. Niin pahaa kuin kipu koskaan voi olla.

Vastaanottajat nappaavat kärrin kiinni ja aivot lakkaavat käskemästä jalkoja liikkeelle. Olen ihan hyytelöä, jalat eivät ota enää alle ollenkaan. Pakko vain maata maassa ja kieriskellä kivusta. Tämä tunne on niin PASKA kuin voi, mut silti niin hyvä. Tiedän etten olisi voinut vetää itseäni enempää linkkuun. Italiaanot kaatavat vettä niskaan ja jonkin minuutin kieriskelyn jälkeen yritän nousta. Jalat eivät kanna vieläkään vaan kaksi EA miestä tarttuu kainaloihin ja raahaavat mut istumaan. Ikinä en voi juoksukisassa saada itseäni näin tiltiin.

Kysyn joltain aikaa ja kuulen sen olevan 9.18 eli totaalisen PASKA. Kisa on voitettu monesti 9.24 päällekin olevalla ajalla, mut en ole yhtään tyytyväinen.

Olemme kyl reilussa johdossa, mut vielä tulee joukkeita maaliin. HARMITUS kasvaa mielessä. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Oliko ajolinja liian leveät vai mistä kiikasti? Olisinko voinut vetää kovempaa? PERKELE!! Tällästä kelaan mielessäni. Kummiskin päätämme lähteä porukalla kämpille huoltamaan. Matkalla kuulen jotta ensimmäinen (~350-370m) väliaika pisteseen tultiin kovaa 1.07, ku ennen nopein aika oli 1.14, toinen väliaika piste meni (~1000m) 4.36 eli ennätystyönnön vauhtia. Viimeinen tonni tultiin hitaasti 4.42.

Ennen kuin ehdimme majapaikkaan kuulen, ku kuuluttaja kertoo paikallisten kokoelma joukkueen tulleen maaliin ajassa 9.01, ja me jäimme toiseksi. Ensimmäistä kertaa 6 vuoteen...PERKELE. Maat myyty, kirves kaivoon, ja narunrasvaustalkoot SAATANA. Onneksi vetivät noi reilun eron, ettei jäänyt sekunneista kiinni tämä kisa...VITTU. Sillon tuntui jotta pää hajoo, ku oli niin tyhjä olo.

Jatkan ehkä tarinaa myöhemmin, jos jaksan. Rupesi niin vituttamaan jotta teksi mieli unohtaa koko kisa...