Tässä vaiheessa kilpailuraportin kirjoittamista yleensä meikää alkaa närästämään reteeen kutkulleen, kuten tälläkin kertaa PERKELE. Tiedänhän tosi hyvin, ettei tätäkään maalikylillä käyntiä ihan kahdella sanalla pysty kuittamaan, ainakaan sikäli haluaisi kertoilla edes pääpiirteittäin päivän tapahtumista, tuntemuksista, tavoitteista, ajatuksista tai muista kömmähdyksistä. Näiden asioiden seikkaperäinen selvittäminen vaatii vähintäänkin neljä sanaa, ja lukihärösenä näiden neljän sanan oikeaan järjestykseen latominen on liki kohtuuton savotta.

Kopastaapa sitten.

Mulla oli HCM:lle osallistuminen harjoitusrätingeissä jo viime syksynä. Tokihan ns juoksu-urakin oli talven kähmässä katkolla, ainakin siinä vaiheessa, kun lenkkivauhtia en päässyt kevyellä teholla alle [email protected], ja lenkeillä piti pysähdellä muutaman km välein polviin nojailemaan, ja täysiä juosten pääsin just [email protected] tahtia. Jossain vaiheessa talvella oli maratonin luukuttaminen viimeisimpiä ajatuksia, mitä aion enää ruveta tekemään. Onneksi Ojalaisen Satu löysi ongelmiini ratkaisun ja keuhkoklamydia diagnoosin, sekä antibioottikuurin jälkeen pääsin hyvinkin nopeasti takaisin elävien kirjoloihin sekä kansiloihin.

Keväällähän sitten jälleen ruvetiin palattiin normaaliin eloon, ja valmentajan kanssa päätimme pitää kiinni tavoitteesta, että HCM:llä startataan. Tähänkään ei ollut mitään muuta syytä, kuin viime HCM:llä saamani egon kolhaisu, sillä juoksinhan silloin kuin pullopersesika. Toisekseen maratonkokemukseni on viimeiset vuodet olleet varsin rajallisia, joten harjoituksellisesti mielestäni on tärkeää juosta välistä maratoneja, vaikka ihan kokemuksenkin kannalta.

Kisan lähestyessä iskin tavoitteet tiskiin jotka olivat seuraavat: aika 2.27 tai alle, paras suomalainen, paras eurooppalainen, paras vaalea hipiäinen ja kisassa viiden sakissa. Nämä oli mulla missiona, enkä niitä kysyttäessä hirveästi peitellytkään, lyhykäisyydessäään "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää" HAH.

Huoltajaksi hommasin Vironjoelta HasaPepe2:sen, ja hänen kanssa oli huoltosuunnitelmat lyöty pilkulleen lukkoon. Meikähän ohjeisti jokaisen toiminnan justiinsa kuin vain voi. Elikkäs pyöräilykunto pitää olla priimaa, ja millään mummopyörällä ei lähetä sotkemaan, nimittäin nyt on sellaista kyytiä tarjolla, jotta se on heppoiselta huoltajaltakin oksat poissa SAATANA. Myönnettäköön, jotta hieman oli Pohjois-Karjalaista uhoa, mutta mitäpä pienistä.

Kisapäivänä siirryttiin Hietasen Akin kanssa pelipaikoille, ja suoritettiin perillä normaalit rituaalit numerolapun noudosta alkaen. Näinpähän expo paikan läheisyydessä tuttuloitakin, mm Idoli R:n sekä Idoli Armottoman. Ensin mainittuhan antoi kovasti feedpäkkiä JÄLLEEN meikäläisen lapsenpyöreästä olemuksestani, sekä vielä viimeiset neuvot vauhdinjakoon.

Tarinointien jälkeen läksin häsläämään kisakostyymia stationille, ja muutenkin viettelemään viimeiset hermostuttavan VITTUMAISET hetket varjoisissa paikoissa lorvien, sekä urheilujuomaa siemaillen.

Startin hetkellä olin kammennut ylensyöneen ruhoni suhteellisen lähelle eturiviä, ja kuten normaalia startti lähtee varsin epämääräisesti finalcoundownin ollessa 4-3 välissä.

Alkuun yritän vain pitää askelen rennon letkeenä ja odottelen, että hengitys alkaa nostamaan kierrosta sopivalle tasolle. Ekoilla kilometreillä huomaan, että hengitys toimii ihan loistavasti. Jalat taasen eivät ole ihan niin rennon pakaroihin läpsyväiset kuin haluaisin, mutta en huolestu.

Muutaman ensimmäisen kilometrin naisten kärkikin oli siinä jaloissa pyörimässä, tai sitten vastavuoroisesti voidaan puhua, jotta meikäläinen pyöri heidän jaloissaan. Ekalla vesipisteellä on tarjolla vain vettä ja nappasin harjoituksen vuoksi vauhdista kupin vettä, ja onnistuneesta nappauksesta innostuneena halusin vielä napata toisenkin, joka onnistui jälleen täydellisesti. Harvinaista sinänsä tämäkin. Huomasin, että edelläni juokseva nähtävästi Etiopialainen tytteli ei yrityksistä huolimatta saanut kuppia kouraansa, joten piintyneenä rasisti-sovinistina kysäsi jotta "do you want to water?". Tyttö otti kupin, kiiti kohteliaasti ja nakkasin sen naamariin. Mietin, jotta eiköhän kohteliaisuudet tähän kisaan riittäne, sillä tälläinen häröily kuluttaa turhaa energiaa.

Jatkoin matkaa sellaista sopivaa matkavauhtia 3:30-3:[email protected] Huomasin mäki ja vastatuulipätkillä, että pikkaisen liian napakasti tulee vedettyä, mutta en jaksanut hirviästi stressata. Tehtävänähän on saada maratonrasitusta, sekä jonkinmoinen kanttaaminen kroppaan.

Ensimmäisen kilometrien jälkeen laskeskelin tilannetta ja tulokseksi sain, että edellä meni kovan luokan rauli-menijä sekä bussilastillinen kenian juoksijoita. Annoin heidän mennä vauhtiansa ja päästin odottaa josko jossain vaiheessa saisi niitä poimittua, sikäli vain itse en kanttaa ÄLYTTÖMÄN pahasti.

Juottopisteillä(n. 5m jälkeen virallisen pisteen) Pepe2 ojentaa juomiset pulloista ja heti kärkeen hokasen, että AMATÖÖRIMÄISESTI on tullut hieman liian jämäkäksi dexalit tällä kertaa luntrailtua. Yritän miettiä ratkaisua tähän ongelmaan, että opastanko Pepe2:sta lisäämään pulloihin noin desin vettä, käydä ostamassa joitakin vesipulloja kioskilta, vai mikähän olisi paras vaihtoehto. Menemme kummiskin toistaiseksi sovitulla systeemillä, sillä jämäkkä dexali ei vielä aiheuta VITUTUSTA suurempaa ongelmaa.

Venäläisen menijän saan tähtäimeen vajaassa kympissä ja noin 14-15 km kohdilla nappaan kiinni ja ohitse. Pepe2 antaa neuvoja jatkamaan omaa tahtia, kuulemma raulin jalka näyttäisi vähän painava. Itselläkin pikkuisen samaa ongelmaa, mutta ajattelen vielä vetäväni suurinpiirtein ravakkaa ravia. ja vastatuulipätkillä tiedän, ettei tänään hyvä tule heilumaan.

Venäläisen ohituksen jälkeen annan Pepe2:lle neuvon antamaan juomat juottopisteitä ennen, että voin sitten vielä lantrata mahdollisuuksien mukaan jämäkkää dexalia, juottopisteiden pöydillä tarjolla olevasta vedestä.

Puolivälissä olen 1.15 kantissa, ja päätän olla seuraamatta juurikaan juostua aikaa tai väliaikoloita, sillä VITUTUS reittiä ja keliä kohtaan on noussut niihin tuttuihin sfääreihin, jotka ovat saaneet minut asettamaan tämän kisan proteesi-listalle.

Espalla en viiti suuremin ruveta säntäilemään, sillä olen asettanut itseni numerolapunraiskaus-moodiin ja hölköttelen silleen sopivasti voimia säästellen. Satamaan palattua olen eksyä reitiltä, koska en muista jotta missä vaiheessa pitikään lähtee kääntymään oikealle mäkeen. Siinä turhautumista liikenteenohjaajille erinnäisillä käsimerkeillä sekä verbaalihyväilyä hyväksi käyttäen hokasen, jotta jokin sai vatsalihaksen nykäisemään vatsassa ja tämä sai aikaan HELVETILLISEN pistoksen kylkeen. Vauhti on pakko pudotta sillä jokainen askel tuntuu kuin puukkoa tökittäisiin kyljyksiin. Vauhti on noin 4:[email protected] ja mie mietiskelin jotta voihan PERKELE.

Vajaata pari km yritän kaikki tutut pistoksenhoitotemput, hengitysrytminmuutoksesta, käden puristamisesta nyrkkiin ,ja pistos alkaa sen vertaa helpottamaan, jotta vauhdin nostan [email protected] kanttiin. Ajattelen, että tällä vauhdilla hölkkäilen loppuun, ja sikäli joku yrittää takaa ohitse, niin isken kantaan ja vedän stadionille saakka mukana ja loppukirissä ohitse. Tiedänhän olevani kummiskin ensimmäinen suomalainen ja eurooppalainen, ja tämän tilanteen aion pitää.

Muutamia töhöjä, reitillä edessä pyöriviä jalankulkijoita opastan, kuuluvalla 105 desibelin voimalla väistämään ja veikkaanpa, että opetukset menivät suoraan selkärankaan. Jossain vaiheessa henkilöauto on reitillä poikittain edessä, koska yrittää päästä puikkaamaan poikkikadulle, mutta jatkuvana jatkuva vastaantulevien juoksijoiden nauha estää pääsyn. Meikällä jälleen hermot läsähtävät poikki, ja koukkaan vastaanjuoksijoiden kaistalle sekä "napautan" NYRKILLÄ reitillä olevaa skodillakia konepeltiin, säestäen tätä episodia tutuksi tulleella 105 dB opastuksilla.

Juoksentelen ns mukavuusrajalla, jos sellaisesta maratonin viimeisellä kympillä voidaan puhua. Utriaisen Jussikin on kannustamassa viimeisillä kilometreillä, ja kysäisen siinä, jotta liekkö takana porukkaa tulossa. Hän ilmoittaa, että eipähän suuremmin näy, joten lätkin samaa perusjyyrtöä stadionille ja siitä maaliin.

Maalissa pikkuisen häröilyä ja nestetankkausta Gatoraden muodossa. Ensimmäiset pari settiä yrjöön roskikseen, olo on yllättävän huono, vaikka kokonaisrasitus ei mikään järkyttävän paha olekkaan. Vissiin jämäkkä dexal tai sitten jonkinmoinen auringonpistos aiheuttaa epämiellyttävää oloa. Otan matkapullon Gatotradea messiin, ja änkäydyn uimalalle pesulle. Matkalla laattaan vielä pariin otteeseen ja totean, että ainakin päällä olevat kamat haisevat melkoisen PASKALLE. Eikä nenä kautta oksennetut suolakurkun palat ainakaan fiilistä ylentäneet.

Uimalassa käyn suihkussa ja huollan normaalisti. Tämän jälkeen Akin kanssa lähetään painamaan Toiskalla kohden sivistyksen kehtoa -nimittäin kotiin PeräBerberiaan.

Tavoitteet eivät täyttyneet sitten LÄHELLEEKKÄÄN, joten kisa meni päin VITTUA. Eniten olen pettynyt omaan asennoitumiseeni, kun tavoiteajat alkoivat karata tavoittamattomiin. Huolto toimi hyvin Pepe2:sen toimesta siihen saakka, kunnes polkupyörästä meni kumi puhki. Sinänsä suurta tappiota tästäkään tullut, sillä vaikka viimeiselle kympille ei enää Pepestä ollut huoltamaan, niin meno oli sellaista hölkkää, ettei siinä paljoa huoltoa tarvitakkaan.

PASKA reissu, mutta tulipahan tämäkin tehtyä.

Nyt mie lähen hölkkäilemään 12-15km palauttavan kevyttä.