Aamulla heräilin hyvissä ajoin. Päässä alkoi heti kärkeen soimaan tämä tuttuakin tutumpi biisi sen merkiksi(ja heti mahdollisuuden tarjouduttua myös kämpässä), että taas tänään on tarjolla kovempaa treeniä.

Kävin kummiskin aamun ratoksi vähän verryttelemässä, että voin napostella aamiaisen puhtaalla omallatunnolla. Lenkin jälkeen perinteiset dieettisafkat naamariin, elikkäs majoneesia, puuroa, kanamunaa sekä karrelle käryytettyä pekonia. Sen verran kevyt aamiainen teki yleisolon tiineeksi, että katsoin paremmanksi vyöryä sänkyyn vetämään pikkuiset neuvoa-antavan päikkärit.

Vissiin torkahdin sopimoilleen, ja siinä vähän jälkeen puolen päivän läksi tiestöö mittaamaan uudestaan. Verryttelin 3 km, vedin päälle vielä kilsan neljää minsaa. Otin alkuun kevyesti 3km  pikkuisen alle 3:40 vauhtia ja heti tajusin, ettei tää oo taaskaan mun päivä. Kiihdyttelin tavoitevauhtiin ja tarkoitus oli luukuttaa sitä 12 km:n verran. Vaatetta oli ihan liikaa ja muutenkin tuntui lihaksisto vallan jäykälle ja tyhjälle.  Majoneesit vain korventi kurkkutorvea viimeiset 5 km, muutenkin tuntui että joutuu repimään happea kuin astmainen lahna kuivalla maalla, mut enpähän antanut periksi SAATANA.

Nyt nostan jalat kohti kattoo, ja rupeen ihmettelemään mitenhän sitä huomenna jaksaa taas treenailla PERKELE.