Ruhon tuntemukset kuin pesäpallomailalla sakihivutusta saaneella. Jokatoinen päivä olen vetänyt aamulenkki+(kuntosali) ja iltapäivä lenkki/soutu, tai aamulenkki sekä iltamassa soutua. Tälläisella setillä vetää ruhon sellaiseen jöötiin ettei paremmassa välistä. Kädet ovat kuin hyytelöä, eikä nahkaa kämmenissä nimeksikään. Talvella tälläinen höpöily ei ihan näin koville ottanut, mut varmaan peruskestävyys oli HIEMAN kovemmalla tasolla, joten palautuminen oli tokkiinsa nopeampaa. Tietty olihan ihrat talvellakin välistä himpun jöötissä.

Muuten päivät olen pohtinut elämää ja jonkinmoisia ajatuksia olen löytänytkin. Viime viikolla Idoli R totesi minun olevan harjoittelu-narkkari. Tätä asiaa kovin, elikkäs rehellisesti sanottuna tovin pohdiskelin. Tokihan pidän jalkaisin liikkua, mut mitenkään narkomanian tasolla en ole tätä kuntoliikuntaa pitänyt.

Kelailin vuosia taaksepäin, ajatuksiani kaikkina aikoina ja oikeastaan tajusin, että ehkäpä olenkin juoksu-fundamentalisti, enkä tästä ideasta ollut yhtään tyytyväinen. Tämä herättävä ajatus tuli soutukonetta kiskoessa. Vihasin jokaista vetoa sydämeni kyllyydestä, mut silti viitin istua siinä vehkeessä ihan liian pitkään. Ajattelin joutavan kiskomisen auttavan hieman valmiuteen aloittaa oikea juoksuharjoittelu sitten joskus, kunhan vain pääsen käsiksi täysipainoiseen treenaamiseen. Enkä hirveästi näe ideaa kiusata näinkin mukavaa heppua moisella rääkillä, vain siksi jotta pääsen joskus oikeastikkin juoksemaan -ehkä.

Tästä päivästä alkaen julistaudun olemaan normaali kuntourheilija, ja kaikenmoinen yltiöpäinen fanaattisuus juoksuun saa jäädä. Tämähän ei missään nimessä tarkoita, että lopettaisin juoksemisen. Ennemminkin tarkoittaa sitä, että harjoittelu pitää suhteuttaa elämän tärkeysjärjestyksessä oikealle sijalleen. Terveyttä kohentavan sekä ylläpitävän kuntourheilun paikkaan.

Ugh, seesteytynyt FG on puhunut.