Pitäisi nähtävästi kirjoitella raportin tynkää Vantaan suunnalta, mutta eipähän oikeestaan hirviätä innostusta moiseenkaan olisi. Vissiinkin jotain rimakammoa, sillä elämäni ensimmäisen urheilusuorituksen jälkeen, pitäsi tehdä oikeasti tehdä ensimmäinen kirjoituskin -Vantaan edesottamuksien muodossa.

Muutenkin VITUTTAA kirjoitella minkään sortinmentin raporttia kilpailusta, sillä mielestäni nyt olisi OIKEA aika kirjotella jonkinmoinen välitilinpäätös, mutta sen kirjoitteleminen vaatisi melkoisen paljon taustojen availemista sekä joutavan jatustelua, joten siihenkään en viittisi käydä tarttumaan.
 
Tällä kertaa taidan kirjoitella vain lyhykäisyydessään sunnuntain kilpailusta, sekä siihen valmistautumisesta. Saatan avautua myöhemmin erillisessä välitilinpäätöksessä hieman enemmän tämän SM-mitalin merkityksestä itselleni, sekä ennenkaikkea yrittäisin vastata muutamaan omaa mieltä painaneeseen kysymykseen, lisäksi kertoa jotain mielessäni olevia asioita. Luonnollisesti voisin joidenkin järkevimpiin kysymyksiin yrittää löytää edes näennäisesti viksuja vastauksia.
 
Hieman vanhan kertausta.
 
Syksyllä läsäytimme tavoitteet tiskiin; maraton 2:25 ja mitali SM-maratonilta. Ruvettiin treenailemaan, kuten olimme hyväksi todenneet. Teimme toki pientä viilausta, mutta rytmitys hyväksi todetulla tavalla (kirjoitan välistä monikossa, sillä tarkoitan itseäni sekä valmentajaani, kun harjoittelen, se tarkoittaa että ME harjoittelemme).

Harjoitus puri asiallisesti, ja joulukuussa sekä tammikuun alussa ei hirvittävän paljoa eroa ollut vuoteen 2008, jolloin edellisen kerran pystyin harjoittamaan itseäni ennätystasolle. 
 
Tammikuussa iski outo tauti päälle, joka paljastui vasta huhti/toukokuussa keuhkoklamydiaksi. Kunto ehti tipahtaa sairastamiseni aikana todella pohjalle, melkein yhtä pohjalle kuin motivaationi kilpailemiseen - tunnetusti sairaana ei ole kivaa kilvoitella kilpailuissa, saati treenata kovaa.

Antibiooteilla tauti saatiin kuriin, ja 1,5kk meni vielä keuhkoja parannellessa. Kummiskin pystyin jo treenaamaan melkein heti A-kuurin alettua jotenkuten nousujohteisesti. Ennen sairauden paljastumista jouduin runttaamaan vielä karhu-viestin, ja nämä numerot kertonevat kulusta kaiken 1 - (9.4 km) Harri Nissinen 29 - 33.36 (3.34). Kotiin Porista ajellessa en oikein tiennyt miten päin olisin, VITUTTI niin, että teki mieleni vain nauraa - ja itkeä samaan aikaan.
 
Taudin hellitettyä otteensa, osallistuin kannatusmielessä sotilaisen SM-maastoihin, mutta tiesin etukäteen ettei sielläkään vielä pysty mitään esittämään, sillä keukot olivat aivan riekaleina ja mm rasitusastma-arvot aivan tapissaan -enkä siellä kyllä mitään esittänytkään. Olinkohan jotain viidestoista. 
 
Sotilasmaastoista palatessa VITUTTI kovasti, mutta tällä kertaa pelkästään nauroin, sillä tunsin sisimmissäni, jotta kaikki päättyy vielä hyvin. Manu-mieskin oli kisoittelemassa mukana, ja näin kuinka epäuskoinen häive kävi hänen silmissä, julistaessani syksyn SM-maratonin mitallia ja systeemin toimimista; vain sillä edellytyksellä, että paikkani kestäävät systeemimme vaatimusten mukaista harjoitetta.
 
Valmentajan kanssa jouduimme muuttamaan tavoitetta hieman alaspäin, joten korjasimme kurssia. Uusi tavoite kirjoitettiin seuraavasti: pitää pystyä juoksemaan SM-maratonilla omalla ennätystasolla, sekä mitali. Samalla muutimme hieman painotusta, mm vähensimme kilpailuja, sekä lisäsimme harjoittelua enemmän talven kaltaiseksi.

Uudesta tavoitteesta kävimme valmentajan kanssa muutamia rakentavia puhelinkeskusteluja, ja mieleeni muistuu eräskin tapaus, kun läski luutnantti aka Rantsu Neanderilainen oli tätä puhelinkeskustelua kuuntelemassa. Hänhän meinasi tukehtua pummattuun nuuskaansa naureskellessaan tavoitteellemme. Puhelun päätteksi taisin todeta, jotain talipalloon sekä talitinttilöihin viittaavaa, lokakuun 14. päivään ja tavoitteen toteutumisen näkemiseen.
 
Kesäkuu sekä heinäkuu meni tutulla määrällä tiestöä lallatellessa eli reilun 800km/kk tahdilla. Heinäkuussa kävin vielä vetämässä semikovana treeninä BB-runin, joka nyt oikeestaan on kaikin puolin PASKA kilpailu. En moiseen edes viittinyt kevennellä.
 
BB-runissa Tarvaselassien kanssa asiaa speguloidessa tuntui hieman karulle miettiä, että vautia pitää syksyyn nostaa 10s/km ja juosta vielä sama matka tuplana. Hetken mietin, että kuinka se onnistuu, mutta vain HETKEN.
 
Elokuu tuli ja lallattelu jatkui samanmoisena kuin aikaisemmatkin kuukaudet. HCM:lle lähtiessäni olin jo melkoisen hyvässä hapessa. Kisaan lähdin kummiskin suuremmin kuntoa nostamatta saati keventelmättä, sillä tarkoituksena oli hakea vain kokemusta maratonilta ja sitähän sainkin. Muistiini palautui mukavasti kuinka maratonia oikeastaan juostaan ja muistin senkin, että lopussa pitää MYÖS juosta, jos aikoo vetää ennätykset uusiksi. 
 
HCM:n jälkeen pidin reilun viikon keveellä kuormalla, jonka jälkeen aloitin suorituskyvyn nostamisen. Tiesin, että aikaa on seitsämän viikkoa ja siinä ajassa pystyn saamaan juoksuuni sen vertaa väljyyttä, jotta 3:30@km ei tunnu vielä pahalle. Treenit läsähtivät puikkariin ja harjoitteiden perusteella lähdin Vantaalle asenteella, että kaikki on voitettavissa. Senkin tiesin, että perusjuoksulla ilman suurempia ongelmia, pystyn olemaan hyvillä sijoilla.
 
Varhain sunnuntai-aamuna lähdin kouhimaan autolla kohden Vantaata. Olin kisapaikalla pari tuntia ennen starttia ja hoitelin perusasiat kuntoon; kilpailuun vahvistamisen, omat juomat, hasapepe2:sen ohjeistuksen(huoltaja), vaatteiden vaihdon yms häröilyn.
 
Kilpailuun lähdemme ajallaan, kuten SM-kisoissa on tapana. Alkuun juoksin rennon letkeesti, että saan aineenvaihdunnan käyntiin. Tätä rennon letkeyttä lallatellessamme huomasin, että olimme muutaman km jälkeen kolmestaan. Minä, Nummela ja Korir. Muutama km lallateltiin tässä koostumuksessa ja Korir lähti melkoista haipakkaa, ja eipähän siinä voinut muuta kuin hymähtää.
 
Jatkoimme lallattelua Nummelan kanssa ja vauhdit olivat karvan alle 3:30@km. Eka kierros ei itselläni ollut mitenkään hyvän tuntuista, vaikka lallateluksi sitä vielä voi kutsua.
 
Toisella kierroksella kone alkoi käymään normaalisti, ja pystyin vetämään huoletta 3:21-3:33@km välisiä vauhteja. Aina ylämäet otin korostetun varovasti, tasaisella lallatelin perusjuoksua ja alamäkeen yritin antaa rullailla letkeesti. Jossain vaiheessa Nummela päätti kiristää vauhtia, mutta itse olin sellaisessa 3:28@km vauhdissa, niin tiesin ettei mun kannata lähteä vielä uhmaamaan kanttaus-jumalia. Päätin odottaa olotilan kehittymistä ja luotin siihen, että Nummela tulee kanttaamaan lopussa.
 
Yksin tököttelin menemään ja väliajoista kuulin, että Nummela repii kaulaa ihan ramakasti, ja kuulinpa lisäksi senkin, että Lipiäinen on perässä iskuetäisyydellä. Tiesin, jotta on painettava melkoisen limiitillä, mutta ei karvaakaan ylitse, sillä muuten Lipiäinen tulee ja kuittaa. Kolmas kierros menee ihan hyvin, ja ihmettelen koska ero Nummelaan on jo minuutin luokkaa, eikä hänellä vielä tunnu mitenkään vauhti hyytyvän. 
 
Neljännen kierroksen alussa olo alkaa painamaan suhteellisen HELVETISTI, ja kuulen eron Nummelaan olevan 1:15. Mietin kovasti, että onpa tämä erikoinen juttu PERKELE. Lasken mielessäni, että sellainen TV reipas jäljellä, ja olo on PERSEESTÄ. Lykkään kaiken peliin, sillä haluan OIKEASTI hopeaa. Tiedostan riskin totaalikanttamiseen ja pronssinkin menettämiseen, mutta tiedän etten ikinä anna itselleni anteeksi, jos en edes YRITÄ. 
 
Olotila alkaa olla jo infernaalisen kammottava, mutta kuulen n 7km ennen maalia eron olevan vajaata minuutin. Idoli R ajelee pyörällä ja huutaa, jotta pidä homma läjässä, ja nyt on päivä ottaa mitsku, sekä hopeiseenkin on ihan hyvät saumat. Kelaan, että on se jätkä VITUN sekasi. 
 
Hetken päästä näenkin tutun punaisen paidan juoksevan edellä. Nyt uskon R:ää. Viimeillä juottopisteellä eroa on varmaankin 40 sekkaa. Siitä lähdetään vetämään hiekkatietä osuutta, ja mulle tulee melkoisen huono tonni siihen (3:38). Hiekkatie VITUTTAA, sillä miehän en osaa hiekalla juosta -askeleeni luistaa. 
 
Viimeiselle tonnille lähdettäessä eroa on vajaata 100m. Ensimmäistä kertaa eläissäni manaan maratonin lyhyyttä, mietin jotta eihän haittaisi vaikka tämä kisa olisi vaikka 43km:iä. Vedän minkä ikinä voin, ja tunnen kuinka kaulassa nykii pala, haluten vapauttaa vatsalaukun sisällön ulkoilemaan.
 
Ylikulkusillalta aloitan pikajuoksun, Nummelan selkä tulee vauhdilla vastaan, mutta ei tarpeeksi vauhdilla. Lasken, että tuskin saan sitä kiinni, mutta lasatan kaikesta huolimatta urku auki, ajatus mielessäni, entäpä jos sittenkin...

(kuva Erno Kainulaisen käsialaa)
Nummela ylittää maaliviivan nenän edestäni ja minä löysään pikajuoksuni. Peli on menetetty.
 
Kello pysähtyy omalta kohdaltani aikaan 2.27.14 - ja pronssia. Ensimmäinen mitalli SM-tasolla, mutta olo silti pettynyt. Häröilen aikani maaliviivan tuntumassa kertaillen tapahtumia ja ruokottumuuksia heitellen. Olen erittäin tyytyväinen mitaliin, mutta samalla HELVETIN pettynyt hopean menetykseen. Voidaan sanoa, että tuntemukset ovat suhteellisen skitsofreeniset.
 
Teen huollon ja speguloin valmentajan, sekä noin sadan muunkin ihmisen kanssa. Palkintojenjaosta meinaan mielenosoituksellisesti jäädä pois, koska edustusoikeus-asiat eivät mielestäni ole sillä tolalla, että suvaitsisin astua podiumille. Lopulta valmentaja kääntää pääni ja käyn pokkaamassa mitalin.
 
Palkintojenjaon jälkeen ajelen PeräBerberiaan. Laitan juoksureleet kuivumaan, sekä vaihdan puhtaat kamat reppuun, jonka jälkeen jatkan matkaani PArjalaan. Yöllä olen perillä sivistyksen viimeisessä kehdossa, ja aamulla olenkin jo savotassa mäiskimässä kuusia poikki ja pinoon.

En ole käynyt juoksemassa, mutta huomenna voisi vähän käydä hölkkäilemässä ja ottamassa LPG-hoitoa.

Ei tästä oikein hyvää tullut, mutta harsin sitä läjään paremmin tässä muutamat päivät...PERKELE.